Jätinkin hai-saappaat eteisen nurkkaan ja valitsin lenkkitossut. Ne olivat olleet käyttämättöminä liian pitkän aikaa. Olen aloittanut ja lopettanut lenkkeilyharrastusta noin 6 kertaa parin vuoden sisällä. Nyt päätin, etten aloita mitään. Teen tämän lenkin, tänään, tässä kunnossa, tällä hetkellä. Ilman sitoumusta mihinkään harjoitteluohjelmaan. Päätös toimi. En ole juossut kuukausiin. Olin luovuttaa ensimmäisen parin sadan metrin aikana, kun jalka ei ollut nousta ollenkaan. Pilkoin matkani osiin. Vielä tuon lyhtypylvään ohi. Vielä tuon mutkan taakse. Tämän mopopoikaporukan kohdalla en varmasti luovuta. Tapailin mielessäni laulujen sanoja, ja päätin juosta ”vielä tämän biisin ajan”. Onneksi minulla ei ollut iPod mukana, sillä sateen ropina ja illan hiljaisuus kuulosti kauniimmalta kuin mikään musiikki. Ja jossain vaiheessa huomasin nauttivani. Jalat olivat inhottavan märät, kylkeä puristi ja sade yltyi, mutta minä nautin juoksusta. Jos olisin nähnyt itseni ulkopuolelta (vielä tietäen, kenestä juoksun välttelijästä on kyse), olisin soittanut poliisin tai ambulanssin. Typerä hymy ja hullunkiilto silmissä juoksemassa kaatosateessa. Sain voimaa sateen tuoksusta ja metsän häikäisevästä vihreydestä. En suorittanut lenkkiä, vaan ehdin ihailla ympäristöäni. Tutussa kaupunginosassa eksyy valitettavan harvoin ja kulmat ovat liian tuttuja. Nyt eksyin hetkeksi tuntemattomalle polulle. Katselin matkalla, löytäisinkö jostain syreeninkukkia. Hämyisten polkujen ylle kaartuneet pensaat olivat kiusallaankin kitukasvuisia ja kukat rupsahtaneita, kun taas keskellä pihoja kasvavat kukoistivat valkoisuuttaan ja violettiuttaan kuin kiusallaan. ”Nännännää, täällä olemme, valvovan silmän alla.” Kohtasin juuri ennen kotiani polulla kissan, joka oli kummallisessa asennossa. Hiippailin lähestyessäni sitä, mutta se säntäsi karkuun. Toinen kissa oli katseeltani katveessa, ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Taisin keskeyttää nuorenparin kesäisen heilastelun, antakaa anteeksi 🙂
Juoksusta jotain tietävät kertokoon, miksi sykkeeni nousi useaan otteeseen yli 190:n? Jos aloin tarkoituksella laskea sykettä, juoksu tyrehtyi lähes kävelyksi. Juoksin sykemittarin piippailuista välittämättä. Huono kunto kai. Olenko tuomittu löntystelemään kunnes jalomman näköiset liikeradat eivät aiheuta sykkeen nousua ylärajoilleen?
Kotiin saavuin edelleen typerä ilme kasvoillani ihmetellen sisuani ja outoa onnen tunnetta sateessa uittamisen jäljiltä. Ehkä koivut erittivät ilmaan eteeristen öljyjen huuruja… Kävin suihkussa ja korkkasin uuden suihkusaippuani, joka oli litrahinnaltaan lähellä ryöstöä. Minä halusin ostaa muutaman matkakokoisen pullon eri tuoksuisia saippuoita, koska olen puoli vuotta yrittänyt kuluttaa joululahjaksi saatua, kyllästyttävää saippuaa. Aistini vaativat vaihtelua.
Minulla on elämässäni pohdinnan paikka. Huomaan, että usein päädyn miellyttämisen ansaan sillä hinnalla, että itse kärsin. Sekin on valinta. Miksi valitsen ihmissuhteissani olla se, jonka päälle voi kaataa likavedet? Annan toisten määrittää olemisen tapani, ”tällaisen säiliön tarvitsen ahdistukselleni, likavedelleni”, ja sellaiseksi muovaudun. Unohdan oman muottini. Olen pelkkä täydentävä vaste. Tällaiset päivät kuin tämä, jolloin teen itse valitsemiani asioita omassa tahdissani ja saan tilaa ajatella omia asioitani enemmän kuin muiden, vahvistavat ääriviivojani. Tässä olen ja tätä minä haluan.
Minun 
Jätä kommentti