Minun ei ole minun

Katselin taaksepäin tämän blogin kirjoituksia. Ensimmäisestä postauksesta on reilu vuosi. Halusin löytää minuuteni rajat, määritellä itseni. Vuosi on ollut täynnä tarinoita. Mutta minä en ole ne tarinat, joita itselleni kerron. Minä en ole tunnekuohuni enkä kognitiiviset prosessini. Olen jaksanut pyörittää päässäni kaikenlaisia käsityksiä samaistuen niihin ja antaen niiden ohjata elämääni.

Viime aikoina olen purkanut tarinoita. Puhdistautunut. Olin luullut, että ”löytääkseni itseni” minun tulee haalia ympärilleni mahdollisimman paljon identiteetin rakennusaineksia. Ei. Prosessi on osoittautunut päinvastaiseksi. Minä olen kaiken sen roinan alla.

It’s just a thought, only a thought

But if my life is for rent and I don’t lean to buy
Well I deserve nothing more than I get
Cos nothing I have is truly mine

Syksyn jälkeen puu on silti puu, vaikka se pudottaa lehtensä.

Jokin on liikahtanut minussa

Kuin olisin koko vuoden kuorinut kerroksia. Ensin kognitiiviset käsitykset kääntyivät päälaelleen. Sitä seurasi emotionaalinen vuoristorata, jolloin todella heijastelin omia sisäisiä haavojani ja kieroutumiani ympäristööni. Niiden purkauduttua tuli tilaa todellisille tunteille: puhtaalle ilolle, surulle ilman itsesääliä, rakkaudelle ilman seksuaalisia pyrkimyksiä tai yritystä pelastaa muita. Niiden alta löysin jotain jakamatonta. Kaikki vanha näyttäytyy uudessa valossa. Näin kuuluikin tapahtua. Nyt tuntuu, että elämääni ei ohjaa egon narsistiset tarpeet, vaan jokin valo minussa.

Riittämättömyys on maailman palkka

Mikähän lomastressi minuun yritti iskeä? Opinnot ovat alkaneet helpottaa ja heti pitäisi keksiä jotain tilalle. Minulla ei ole joutilaana olemisessa muuta ongelmaa kuin se, että kuvittelen että asioiden pitäisi olla toisin. Että pitäisi saada jotakin aikaan. Kuka sitä vaatii? Ja jos tätä omaa sisäistä vaativuutta lähtee liikaa kuuntelemaan ja seuraamaan, mikä sille muka riittää? Aina voisi pyrkiä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Eli parasta lienee antaa vaatimusten nousta mieleen (mielestä mieleen?) ja antaa niiden olla. Ahdistuminen vain vahvistaa vaatimuksia ja antaa niille enemmän valtaa.

Saan kiittää joutilaisuuttani siitä, että olen alkanut kuunnella paremmin itseäni. Pari vuotta sitten ajoin itseni ihan piippuun töissä ja opinnoissa. Sen jälkeen olen alkanut karsia elämästäni pois epäolennaisuuksia. Aluksi tuo ei ollut tietoista, vaan jaksamista ei yksinkertaisesti riittänyt. Nykyään minulla on muutama läheinen ystävä sen sijaan, että yrittäisin laukata kaikissa kissanristiäisissä. Näiden ystävien seurassa voin olla väsynyt tai pahalla tuulella, eikä tarvitse yrittää viihdyttää heitä väkisin. Tosin heidän seurassaan tuuli yleensä kääntyykin. Minulla on ”vain” yksi aikaan sidottu harrastus, muita asioita voin tehdä silloin kun tykkään tai jättää tekemättä. Yksin oleminen on sekä vahvuuteni, että heikkouteni. Yksin ollessa pysyn ajan tasalla siitä, mitä minulle kuuluu. Silloin vain näkee itsensä liiankin realistisessa valossa ;) 

Löysin mainion joutilaisuus-blogin, jonka kirjoittaja ei pyytele anteeksi joutenoloaan ja näyttää nauttivan siitä

Hesarin Oma Elämä puolestaan kertoo: ”Kun ihminen tajuaa joutilaisuuden merkityksen, hän antautuu passiiviseen tilaan, pidättäytyy haluistaan ja ryhtyy olemaan läsnä ulkoisen maailman tarjoamille asioille. Joutilaisuus on tyhjän ajan synnyttämää tekemättömyyttä, vapaasti virtaavia ajatuksia tai ajatusten puuttumista.” Hehee, meikä on tajunnut!😀 ”Joutilas kuljeskelee päivällä yöpaidassa kastelemassa kukkasia tai maleksii metsässä ja kaduilla, istahtelee kahviloihin, heittäytyy juttusille tuntemattoman kanssa, käy kurkistamassa, mitä lehtikeräyslaatikosta löytyy. Yhtäkkiä hän saa päähänsä ajaa bussilla jonnekin tai ohjastaa polkupyöränsä täysin tuntemattomalle hiekkatielle. Joutilaan toiminta ei aina ole kuvailtavissa, sillä parhaimmillaan joutilas vain on.” Hei, mä elän unelmaa!😉

 

Tätä joutilasta kavahtakaa
on säröjä sielussaan
Ei vaadi, tahdo, kadehdi,
ei kumarra mitään johtajaa
Tätä joutilasta kavahtakaa,
se ei kuulu maailmaan
Vain laiskan läksyjä kantaa
ja niitä kalloosi kaivertaa

Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen :D 

(YUP: Joutilas)

Näin kuuluukin olla

..koska vaihtoehtoja ei ole.

”Minulla ei ole mitään hätää ja voin luottaa täydellisesti siihen että toimin aina ainoalla mahdollisella tavalla, sillä mikä toteutuu.” (Maailmankaikkeuden pikku apulainen)

Olen viimeisimpiin kirjoituksiin saanut herätteleviä kommentteja. Kiitos niistä. Mukava huomata, että kirjoitustauon jälkeenkin blogia luetaan ja että tämä herättää lukijassa jotain. Herättelyä molemmin puolin. 

Ystävyyssuhteissa on jokin nitkahtanut eteenpäin. Olen harjoitellut muiden hyväksymistä sellaisenaan, samoin itseni hyväksymistä. Ei tarvitse pinnistellä ja yrittää väkisin. Tämä riittää. Se mitä minä olen, se mitä sinä olet kullakin hetkellä.  Läsnäolo. Ei tarvitse yrittää olla hauska, ei tarvitse yrittää puhua täyttääkseen hiljaisuuden, ei tarvitse. Riittää, että on olemassa toinen toiselle. 

Passiivinen oleskeleminen on ihan riittävän aktiivista. Se ei ole syönyt energiaani, vaan asian vastustaminen. Vaatiminen. Pinnistely ja yrittäminen. Ei tarvitse.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa tämä. Tämä riittää.

Myöntämisen mahti

Miten kevyt olo onkaan. Jotenkin hyväksyvä. Realiteetit ovat mitkä ovat. Minun ei tarvitse ryhtyä väkisin muuttamaan mitään. Voin päättää olla tyytyväinen tässä. Olen perillä. Ehkä tämä on tässä, ei ole mitään suurempaa eikä parempaa olemassa. Pakottava kehittymispyrkimys alkaa hellittää. Kehityn, jos olen kehittyäkseni.

Ja juuri kun olin jo tyytyväinen, oma rentous taisi heijastua ympäristöön. Myönsin riippuvuuteni miehestä ja ystävistä. Pidin kiinni liian tiukasti. Huomasin vanhan totuuden, että täytyy olla itse itseensä tyytyväinen, ottaa vastuu itsestään ja rakastaa itseään ilman että odottelee sitä ulkopuolelta. Se on haastavaa, mutta otan haasteen vastaan. Asennemuutos tuntuu heijastuvan ihan kaikkeen vapautumisena. 

Olen päästänyt irti kulisseista, siitä että parisuhteessani ja muussa elämässäni olisi kaikki hyvin. Kun päästin irti ideaaleista, todellisille tunteille tuli enemmän tilaa ja nyt tuntuu, että puhutaan oikeista asioista. Seksikin on parempaa, olen oppinut hellittämään liiasta miellyttämisen halusta ja ilmeisesti silloin olen oikeasti miellyttävä (paradoksi).

Saan sen mistä juovun😉

Raamit

Olen luullut tarvitsevani vapautta. Irtiottoa kaikista ja kaikesta. 

Sisäisesti kapinoin pakotteita vastaan. Inhoan kiirettä ja haluaisin hörhöillä aikatauluista vapaana.

Silti: olen alkanut kaivata rakenteita. Itse asetetut tavoitteet eivät kannattele.

Kaipaan sitä, että joku tarvitsisi minua (mutta ei kuitenkaan kusipäinen työnantaja joka imee alaisistaan kaikki mehut tai hyväksikäyttävä ”ystävä”). Olisin hyödyllinen tämän epämääräisen harhailun sijaan.  Olen toiminut joko-tai -periaatteella: joko juossut maailmalla palvelemassa muita tai sulkeutunut kuoreeni. Olisiko välimuotoa olemassa? 

Liekö minulla vain liikaa aikaa? Kun sitäkin on joko liikaa tai liian vähän, joko ehdin miettiä joutavia tai sitten en ehdi miettiä mitään ja vieraannun itsestäni. Vai voisinko olla vain tyytyväinen, aikaa on tai ei ole, se on vain itseni luoma mitta. 

Minulla on illuusio siitä, että oikeasti olen piilevä taidemaalari tai kirjailija, joka vain odottaa oikeaa hetkeä inspiraatiolleen. Inspiraatio vain piilee kiireen, pakollisten paskahommien ja olosuhteiden takana, tai vaihtoehtoisesti olen liian passiivisena enkä saa itsestäni ulos mitään. 

Mutta kuten Roosa Meriläinen kirjoittaa:

”Koska olen heikkomielistä nuppiani käynyt kohentamassa oikein kallonkutistajalla, on pakko kertoa mitä ammatti-ihminen tuumasi mietteistäni. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä kolmekymppisenä myöntää, että jos kuuluisi siihen pikkuruiseen pieneen vähemmistöön, jolla on erikoislahjakkuus johonkin, asia olisi varmasti tullut jo ilmi.”

On minulla erityislahjakkuus havainnoida ihmisiä ja ihmissuhteita todella tarkasti ja todella erikoisesta näkökulmasta, mutta en tee havainnoillani mitään. Niistä saisi monta kirjaa. Taidan olla vain hullu, kun taiteilijaksi minusta ei ole😛
Jospa minun kohdallani ei olisi ihan vain ”oikeasti olen prinsessa” -kuvitelmista kyse. Arkisemmatkin asiat vaativat usein ponnistelua, vaikkeivat olisikaan inspiraatiota odottelevien asioiden listalla. En vain saa aikaan. 

Saamattomuus, tarkoituksettomuus ja mahdollisuus passiiviseen oleskeluun. Siinä kai ne kuopat, joihin on turvallista valua ja jäädä ummehtumaan. Törmäsin termiin mindfucking, jonka yksi merkitys on ”Convincing yourself that by over analyzing a situation you can gain control over it when, in reality, it is impossible to control.” Yep, that’s what I do. (Ei kannata ottaa termiä yleiseen käyttöön, koska sillä on monia muita merkityksiä). 

Olen mindfuckannut sen verran tätä asiaa, että enkö voisi vain hyväksyä tätä passiivista elämäntapaani, ei kai tässä mitään vikaa ole ja kuka nyt koko aikaa niin aktiivinen olisi, miksi minunkaan pitäisi. Hoidan opintoni ajallaan ja olenhan minä ajoittain aktiivinen ja teen itselleni mieluisia asoita, eikö se muka riitä? Mutta kun tästä kaikesta seuraa hyvin kummallinen mielentila, jossa koen pyristeleväni ulos purkkapallon sisältä. Eikä sinne sisälle jääminenkään houkuttele. Tahmeus on kaksisuuntaista. Sisäpuolelta en saa yhteyttä muihin ihmisiin ja muut eivät pääse lähelleni.

Olotila tuntuu hyvin samalta kuin mindfuckingin erään merkityksen seuraus (ilman aistiharhoja, tosin): ”Mindfucked – A state of complete immobility. most commonly achieved through a medium dosage (approx. 2 grams) of psilocin mushrooms (shrooms). When you are mind fucked you will find yourself staring at something while it shape-shifts or pulsates.”  Sitä minä yksin ollessani teen, istuskelen ja tuijottelen. Usein tuijotuksen kohteena on sitten tietokoneen ruutu.

Pitäisikö ottaa koira? Joku tarvitsisi minua. Olisi pakko aktivoitua, vaikka ulkona sataisi räntää. Koiran virtsaamistiheys määrittelisi aikatauluni. Keräisin koirankakkoja tienvarsilta – konkretiaa ja todellisuuteen törmäämistä, jumalauta!

Sumua

Olen kartoittanut elämääni joka suunnalta. Kaikki tuntuu kulminoituvan innostuksen puutteeseen. Onko intohimoja oltava? Jotain, mikä ajaisi eteenpäin? Vai luopuisinko vaatimuksista? Minusta tuskin on tulossa kansainvälistä huippututkijaa ja runoja (olin kirjoittaa ruhoja :D) ei ole tullut edes pöytälaatikkoon. Arki on tasaista. Entä sitten? En minä olekaan prinsessa, vaikka herne hiertääkin patjan alla.

 

Minua häiritsee passiivisuus. Myös opiskelun oravanpyörässä kiirehtiminen on passiivista, vaikka se pitää minut tekevänä. En kuitenkaan pääse toteuttamaan kiinnostuksiani itsestäni lähtien, oma-aloitteisesti, vaan auktoriteettien (KELA :D) ja tutkintorakenteen sanelemana. 

 

”Välttämättömiin pahoihin” luokiteltavien tekemisten ulkopuolella olen aika toimeton. Olen sitä mieltä, että välillä on hyvä osata ”vain olla”. Mutta se ei riitä elämän sisällöksi. Ehdin miettiä liikaa. Kaipaan rakenteita ja rutiineja. Muuten jään harhailemaan ajatussumussa. 

 

Minulla on ollut paljon yrityksiä aktivoida itseäni elämään. Liikuntaa, käsitöitä ja taidetapahtumia. Ihmisten ilmoilla ja muiden seurassa olenkin aktiivinen ja iloinen. Yksin ollessani vajoan jonnekin. Ja tästäkös ajattelen, että pitäisi aikuisen ihmisen osata itse piristää itseään eikä olla kuin kiukutteleva pikkulapsi ”äiti, mulla ei oo mitään tekemistä!” Mutta en osaa tehdä sitä loputtomiin. 

 

Kiinnostusta kyllä on, ja haaveita siitä, mitä tekisin jos olisi aikaa. Ja välillä aikaa tuntuu olevan liikaakin, jolloin se kuluu täysin turhaan nettisurffailuun ja haaveiluun. Haaveiden toteuttaminen on se vaikea osio. Enkä puhu edes mistään suuresta, vaan ihan arkipäiväisestä saamattomuudesta. Istun tässä koneella, koska en vain jaksa hakea makuuhuoneesta kirjaa, joka periaatteessa olisi kiinnostavampaa luettavaa kuin kavereiden Facebook-tilapäivitysten vakoilu monta kertaa päivässä. Eikä piirustusvälineetkään kaukana olisi. Ulkoileminen vaatisi jo suurempaa vaivannäköä. Ehkä olisin aktiivisempi, ellen istuisi netin ääressä selailemassa kiinnostavia sivuja ja suunnittelemassa, mitä tekisin jos kaikki aikani ei kuluisi passiivisesti netissä… Vai kumpi lie syy ja kumpi seuraus, onko väsymys ajanut tähän passiiviseen haaveiluun vai onko haaveilu niin väsyttävää, ettei energiaa riitä toteutukseen..

Kosketushäiriöitä

En ole kirjoittanut pitkään aikaan tätä blogia. Enkä oikein muutakaan. Tarvitsen kirjoittamista tehdäkseni ”reality check:in”, tehdäkseni ajatukseni itselleni näkyviksi. Säilyttääkseni kosketuksen ajatuksiini.

On ollut irrallinen olo. Kulissit ovat kuin huomaamatta haihtuneet ja vaihtuneet. Murrosta. Sekoilua. Heikkoutta. Virheitä. Korjausliikkeitä. Elämää.

Tarvitsen läheisiä ihmisiä tekemään itseni näkyväksi. Peileiksi. Että pitäisin jalat maassa enkä leijailisi tuulen mukana kuin vappupallo, Niin siinä käy, kun yritän vetäytyä. Pitäkää minun narusta kiinni!

Merkintä itselle

Näyttää siltä, että käytän blogia ajatusteni ja tunteitteni selvittelyyn. 

Nyt mielessä pyörii muutos.

 

Minulla on mahdollisuus (ainahan on mahdollisuus, mutta nyt erittäin konkreettinen) kokeilla uudenlaisia asioita, jotka liittyvät opiskeluuni ja harrastukseeni. Ne houkuttelevat. Niihin tarttuminen tarkoittaa muuttoa paikkakunnalta. 

 

Omien intressien seuraamisen viehätyksen vastatunteena on hienoinen syyllisyys. Miksi? 

Enemmän kuin itse asia minua jännittää ystäville ja läheisille kertominen

Jos jäisin tänne ja tämän hetken elämään, voisin olla ihan tyytyväinen. Ja odotella, että jotain tapahtuu. Odotella, että ystävät tulevat kylään tai että ystävät vastaavat kutsuihini.  Eilen mietiskelin, mitä sisältöä elämässä, ja mitä sisältöä minussa on ilman muita ihmisiä? Sitä en voi tietää, ennen kuin otan pienen etäisyyden heihin. Mitä jää jäljelle, kun tuttu ja turvallinen elinpiiri muuttuu? 

Tuollaista kuoriutumista olen ennenkin tehnyt aika-ajoin. Nyt tuntuu siltä, että on aika luoda nahkani. 

Enkä tarkoita, että odottaisin muutokselta ihmeitä. Se olen silti vain minä

 

Niin, se syyllisyys tulee siitä, että koen hylkääväni läheiseni omien intressien takia. Tai en itse koe niin, vaan pelkään heidän kokevan sen niin ja syyllistävän minua siitä. Ja sitä, että nyt vastikään uudelleen lämmenneet ihmissuhteeni katkeaisivat. Mutta: en voi elää elämääni muille. Muiden ehdoilla, Muiden aikataulujen ja kiinnostusten armoilla. Täällä minä olen tähän asti ollut, saatavilla 24/7. Tarvitsetteko jotain? Voinko auttaa?  Nöyrästi saatavilla. Ikäänkuin ystävieni minun varaani laskemat suunnitelmat menisivät nyt mönkään. Pöh! En minä nyt NIIN tärkeä ole! :) 

Nyt on aika tehdä jotain, mikä palvelee minua. Ehkä se myöhemmin kasvaa joksikin, mikä ravitsee myös muita. Mutta ensisijaisesti omaa elämääni. 

Jep. Nyt kun sen kirjoitin auki, aiemmin tuntemani syyllisyys näyttää hupsulta. Teen itse itsestäni tärkeämpää kuin olenkaan. Olen itse valanut nämä kalterit ja odotukset itseäni kohtaan. 

Niin, mitä jää jäljelle, kun tällaisia hupsuuksia ja itselleen totena kertomia satuja lähtee kuorimaan pois? Mitä hupsuuksia tulee tilalle?

Mielenkiinnolla odotan. 

Haluan heittäytyä tuntemattomaan. Haluan elää epävarmuudessa. Haluan tulla paljaammaksi itselleni, jotta voin paljastaa todellisen itseni muille.

Runotorstai

Osallistun Runotorstaihin.

 

Nurmikollasi

polku ei kasva umpeen

vanha ystävä

« Older entries