Tulipas vaatimaton otsikko 
Tapasin ihanan ihmisen, jolla selkeästi on intohimo läsnä kaikessa. Hän on innostunut työstään ja on kokee sen henkilökohtaisesti merkittäväksi. Hän kokee työnsä kautta koskettavansa ihmisiä syvältä ja pystyvänsä sitä kautta muuttamaan maailmaa paremmaksi. Kutsumus. Toisaalta hän tiedostaa työnsä realiteetit, ja hänellä on takataskussa toinen intohimo jota seurata, jos tämän hetkinen työ menee sellaiseksi, ettei siihen itse voi vaikuttaa.
Niin, oma intohimoni tuntuu olevan kadoksissa. Joskus se oli vahvana mukana (lähes) joka päivä. Olen ollut vahvimmillani silloin, kun olin ulkoisesti heikoimmillani. Kun olin oman henkilökohtaisen kriisin keskellä, ja kaikki ulkoinen oli epävarmaa. Ihmissuhteet menivät uusiksi, työssä mikään ei ollut sanottua. Olin silloinkin matkalla, en missään nimessä perillä. Silti muistan tuon ajan parhaana. Ehkä perillä oleminen ei sovi minulle.
Tuo ihana ihminen näyttää olevan muussakin elämässään täysillä mukana, auki. Ystävyyssuhteissaan rakastava ja lämmin. Kysyy ihmisiltä suoraan oikeita kysymyksiä, puhuu itse suoraan. Olennaisista asioista. Mitä minä teen? No kiemurtelen ja kiertelen ja kaartelen, annan ristiriitaisia lausuntoja “no toisaalta… mutta toisaalta”. Huomaan olevani aika hukassa itseltäni. Tai minä olen tässä, mutta mikä on suhteeni omaan elämääni, omiin asioihini? Aika kiero ja kiertelevä. “Teen nyt tätä tämän aikaa, kun x on pienempi paha kuin x”. Kun tällä ihanan intohimoisella ihmisellä oli selvät sävelet: teen tätä, koska se on kiinnostavaa ja innostavaa. Se poikkeaa suuresti monien ihmisten toimimisesta ulkoisten pakotteiden alla.
Ja toisaalta ( ) tulee sellainen olo, että eihän tämä yhteiskunta pyörisi, jos kaikki vain odottelisivat inspiraation syttymistä. Ja realistinen kyynikko minussa sanoo, että elämään kuuluu se, ettei aina saa kaikkea, mitä haluaisi. No ei varmaan, jos ei ole innostusta yrittämään. “Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, koska silloin ei ees näe mitä menettää” (Don Huonojen joku kappale). Kyynikko miettii myös, onko tämä intohimojen korostaminen individualismin tuotetta ja Dr. Philin saarnaa “sinun täytyy innostua elämästäsi”.
Se ei-kyyninen puoleni sanoo ihan muuta. Se sanoo, että elämä ilman intohimoa ja päämäärää ei ole elämää. Se sanoo, että riskejä on otettava. Se on joskus jossain mielenhäiriössä tatuoinut ihoonsa intohimoa symboloivan merkin, ja kirjoittanut aiheesta päiväkirjaansa, ettei sen merkitys unohtuisi. Onhan se unohtunut. Mielenhäiriöiset merkinnät kertovat, että joku on joskus ollut erittäin innoissaan itsestään ja elämänsä merkityksestä, Ne julistavat, että elämässä tulee olla sisältöä ja omia intohimoja on seurattava. Ei saa kangistua kaavoihinsa. Ne julistavat elämäniloa ja -halua, sekä itsekunnioitusta. Taistelua. Pelkojen kohtaamista. “It’s better to burn out than fade away”.
Katilein oli tehnyt hauskan “elämän aakkoset” -jutun, jonka teen itsekin joskus… Täytyy vielä miettiä. Hänen I:nsä oli Intohimo. Elämän kantava voima.
Mikä merkitys intohimolla on sinun elämässäsi?
Jutta kirjoitti lähtemisestä. Minulla on pitkään ollut tarve lähteä yksin jonnekin. Siispä lähden. Jospa löytäisin matkalta pilkahduksen intohimoa.
Ensi viikkoon!
Kyllä ne työttömyyden voittivat. Niin, en voi vieläkään sanoa tietäväni, mikä minusta tulee isona. Tunnen nytkin olevani jollain tavalla välitilassa, matkalla jonnekin. Opiskelu toki on taas yksi “välivuosi” säännöllisestä kokopäivätyöstä, mutta kyllä nuo opinnotkin käyvät työstä. Entäpä, jos taas tämän koulutuksen jälkeen huomaan, että ei tämä(kään) ole minun heiniäni, ja hakeudun taas uudelle alalle? Vai onko jossain vaiheessa vain pakko alkaa isoksi? Odotella sitten niitä eläkepäiviä, jolloin on aikaa haikailla… Vaan tuntuu, ettei nytkään ole varaa pysähtyä miettimään, mitä tarkalleen haluaisin, vaan täytyy mennä eteenpäin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Jos tekisin niin kuin tuntuu, lähtisin varmaan vuodeksi reppumatkalle jonnekin. Järki ja ympäristön kyselyt “milloin valmistut, milloin menet töihin, mikä sinusta sitten tulee” kasvattavat tarvettani paeta vuorille. Minusta opiskelussa on parasta juuri se puolimatkassa oleminen. Työelämän vastuun taakka, joka minulla olisi suuri, tuntuu tällä hetkellä liian painavalta. Taustalla siis on jonkinasteinen työuupumus, koska työssä näin paljon ihmisen elämän synkempiä puolia, eikä minulla ollut työyhteisön kannustusta ja tukea takana. Mutta enpä lähde tuota aikaa enempää muistelemaan enkä lukijoiden päälle kaatamaan. Mietin vain, täytyykö taas tehdä kompromissi omien haaveiden ja realiteettien sanelemien ehtojen välillä. Tai sitähän se on, koko elämä. Yritän epätoivoisesti kapinoida sitä vastaan. Vaan milloin on antanut liikaa periksi maailmalle? Miten sinulla, oletko jo perillä, vai aina matkalla jonnekin? 
