Havaintoja elämästä

marraskuu 3, 2008 at 3:14 ip (Ihmissuhteet, arki, minuus)
Tags: , , ,

Viime päivinä olen saanut mielenkiintoisia oppitunteja elämältä. Olen haastanut itseäni. Olen pyrkinyt olemaan tyhjä. Ilman olettamuksia. Ilman suuria tunteita. Ilman tärkeilyä. Ilman itsesääliä. 

 

Tunteita on ja voin ne huomioida, mutta niiden vuoristorataan ei tarvitse mennä mukaan. Haasteellinen hetki oli, kun mies oli pahalla tuulella, jolloin minulle pääsääntöisesti tulee huono omatunto ja syyllisyydentunne, vaikken välttämättä liittyisi pahaan tuuleen mitenkään. Tälläkin kertaa nämä tunteet tulivat ja olivat. Annoin niiden olla sellaisenaan, ottamatta seuraavaa askelta itsesäälin syövereihin, joka yleensä johtaa pahempaan kierteeseen. Mielenkiintoista oli, miten automaattisesti itsesääli ja asioiden suurentelu yritti tapahtua. Sekin on vain oma olettamukseni, että minun tekemiseni olisivat aina kaikkien muiden ihmisten tunnereaktioiden takana. Suuret ovat luulot :) Nyt minulla on yksi kokemus siitä, miten tilanteen voi antaa olla. Aion jatkaa harjoittelua.

 

Havainnoin suhtautumistani muihin ihmisiin. Joskus ärsyynnyn seurassa siitä syystä, että muut eivät osaa olla oikein. Eli miten? Siten, että he mahdollisimman vähän järkyttäisivät mielenrauhaani, aiheuttaisivat mahdollisimman vähän myötähäpeää tai eivät saisi minua tuntemaan itseäni huonoksi? Huomaatko, kaikki em. reaktiot eivät ole muiden vallan alla, vaan minun omia idealisoinnilla tai itsesäälillä maustettuja tunteita. Minulla on hyvin tarkat ideaalit siitä, missä muotissa ihmiset ärsyttäisivät vähiten. Mutta huomaan, ettei niitä voi saavuttaa, ihmiset ovat mitä ovat. Paljon psyykkistä energiaa säästyy silloin, kun en päästä omaa mieltäni askartelemaan toisten ihmisten ja itseni väliin. Kohtaamiset ovat puhtaita. Silloin ne antavat voimaa sen sijaan, että veisivät sitä. Eräs lähipiirin henkilö on aiheuttanut minussa paljon tunnekuohua. Usein olen asennoitunut tapaamisiin latautunein odotuksin. Olisipa hän järkevämpi, olisipa hän sellainen ja tällainen, osaisipa se käyttäytyä, antaisipa se minulle arvostusta ja hyväksyntää. Kun olin tilanteessa rento ja valpas oman sisäisen kamppailuni suhteen, otin asiat asioina. Henkilö näyttäytyi minulle sellaisena kuin on, eikä vajaana irvikuvana siitä, mitä pitäisi olla, jotta mielenrauhani säilyisi. Säilytin itse mielenrauhan ja ymmärsin, ettei muille tarvitse antaa valtaa sen horjuttamiseen. 

 

Olen puolen vuoden aikana kohdannut monia pelkojani. Lieneekö siinäkin avaimena se, ettei päästä kauhun tunnetta niskanpäälle. Haastaa, menee ja tekee. Ei kuuntele muiden liioiteltuja ja hysteerisiä kertomuksia. Kuuntelee tarinoita siitä, kun asiat sujuvat ihan hyvin, ja ottaa sen tavoitteeksi, jota kohti ponnistella. Ottaa riskin. Päästää irti, vaikkei kiinniottamisesta ole takeita. Pelkoja ja haasteita on paljon jäljellä, mutta koen saavani voimaa niistä jo voitetuista. Haluan kasvaa. 

 

Haluan jollakin määrittämättömällä tavalla riisua itsestäni turhat egon tarinoinnit pois.  Tämä tyhjyys antaa minulle uudenlaista energiaa olla sitä, mitä olen.

 

Olen keskeneräinen kersa.

Kommentoi

Sairastelua

syyskuu 16, 2008 at 1:20 ip (medikalisaatio, mieli, tunteet)
Tags: , ,

Hösten är här igen. Ja se konkretisoituu ekaan syysflunssaan. Peiton alla värjöttelyä. Kuumaa kanakeittoa valkosipulilla, chilillä ja currylla terästettynä. Tosin tänään ei ole ollut nälkä. Teetä olen yrittänyt juoda. 

 

Olen katsonut paljon tv:tä. Mullholland Drive, Ilona Rauhala ja Epäkorrektia, Tuomas Enbuske!, näin muutamia mainitakseni.

 

Mullholland on kaiken loogisen ajattelun ulkopuolella, ja tässä tukkoisessa olotilassa pidin siitä. 

 

Ilona Rauhala… Hmmm, tämä ohjelma saa aikaan ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta olisi helppo takertua Rauhalan maneereihin ja hetkittäiseen ärsyttävyyteen, mutta toisaalta pidän hänen tyylistään, mikä saa ihmiset näkemään vaikeutensa normaaleina. Hän ei toki ohita ihmisen omaa huolta tilanteestaan, vaan sillekin on sijansa. Tässä näkemässäni jaksossa oli nainen, joka koki olevansa läheisriippuvainen. Hän näytti takertuvan tuohon piirteeseen ja määrittävänsä itsensä sen kautta. Rauhala sanoi hyvin, että läheisriippuvuus on vain yksi asia, joka kuvaa naisen käyttäytymisen piirteitä, mutta ei koko ihmistä. “Sinä itse olet jotakin muuta.” 

 

Samaa teemaa oli Enbusken jutussa, jonka otsikkona oli ‘Masennus on tekosyy!’ Ohjelman alussa erotettiin aiheellisesti syvä, lamaannuttava masennus ja se, mistä tässä ohjelmassa puhuttiin, eli masennuslääkkeiden syönnistä joka vaivaan. Ohjelmassa esitettiin hyvin se, miten lääketeollisuus ja medikalisaatio on saanut aikaan sen, että alakulon ja surun tunteiden syitä ei selvitetä, vaan kaikille tarjotaan samaa hoitoa. Minua oikein inhotti kohta, jossa esiteltiin “Suomen Prozacin” mainosta, jossa mummon mies oli kuollut, ja suru pyyhittiin pois mielialalääkkeellä. “Nyt elämän tyhjyys on poissa.” Lääkkeen käyttäjiä kutsuttiin mainoksessa “oman elämänsä sankareiksi”. Niinpä niin, tunteet vaan lääkkeillä haltuun…

Enbuske teki masennustestin saaden tulokseksi kohtalaisen masennuksen. Haastateltu terveyssosiologi Myllykangas kertoi tutkimuksesta, jossa puolet tutkituista oli mieleltään häiriintyneitä. Tulos selittyi sillä, että oikeanlaisella kysymyksenasettelulla ja tietynlaisella itsensä tarkkailulla löytää ihan takuulla itsestään mielenterveysongelmien oireita.

 

Löysin hyvän kirjoituksen aiheeseen liittyen (yritä sulkea poliittinen mainonta pois :) ). 

“Suorittamisesta on tullut narsistinen avainsana paitsi työelämässä myös vapaa-ajan harrasteissa, kiireen epidemia on levinnyt. Ihminen on medikalisoituneessa kulttuurissamme oppinut lääkitsemään oireitaan, myös modernin ihmisen perusoireistoa: uupumusta. Lääketiede ei ole terveellinen perusta, johon modernin elämän väsyttämän tulisi nojata. Ihmisille olisi hyväksi nähdä itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja uskoa johonkin positiiviseen, vaikka harmittomiin uskomuksiin, joista kumpuaa voimaa ja uskallusta.”

“Ei riitä, että ihminen suoriutuu opinnoista menestyksellisesti ja saa hyvän työpaikan, jossa ura ehkä etenee nousujohteisesti. Vapaa-aikaa sävyttää kunnianhimoinen lahjakkuuksien osoittamisen vietti, tekeminen ja meneminen ovat peitonneet olemisen ja levon.”

“Kiireessä moni rakentava vuorovaikutus jää kokematta. Pysähtymisen ja pelkän olemisen puute ehkäisee myös ihmisen omaa henkistä kasvua. Kun ei ole aikaa olla kasvotuksin itsensä kanssa, jää paitsi monta kyseenalaistusta, luovaa ideaa ja itsetiedostusta. Liika suoriutuminen voi olla henkistä riutumista.”

“Mallikelpoisen kansalaisen osaksi on tulossa tehokas puurtaminen työnantajan asettamien tavoitteiden eteen, perus- ja täydennyskoulutuksista suoriutuminen sekä ansioituminen harrasteissa: jaksaminen. Tuleeko sitten uupuneiden ja syrjäytyneiden tehtäväksi hullujen loistoideoiden oivaltaminen, systeemin kyseenalaistaminen ja eettisesti oikeampien ratkaisujen haku? Entä kuka antaa rakkauden puolisoille ja kasvaville?”

“Tehokkaasti elävä ihminen joutuu tukahduttamaan itsestään paljon ihmiselle luontaisesti kuuluvia ominaisuuksia: joutilaisuuden ja läheisyyden tarpeitaan. Tämä ei voi olla heijastumatta yleiseen hyvinvointiin, vaan kaivertaa huomaamatta ihmisen sisintä. Siinä on kovettumisen uhka. Usein ihminen myös ylittää omat voimavaransa, mikä ajoittaisena ilmiönä on rajat rikkovaa ja vahvistavaa, mutta kroonisena syöksee vääjäämättä uupumukseen.”

“Elämme kuin kiihkeässä toimintaelokuvassa, varastamme aikaa unelta ja suoriudumme yliaktiivisesti töissämme ja vapaa-ajalla. Kiireen epidemia on levinnyt läpi sivistyneen maailman. Hektisessä kulttuurissa ei arvosteta asioiden syvällistä pohdiskelua ja jarruttelua vaan nopeaa menoa ja pikatulosta.

Maallistuminen on irrottanut yksilön palvelemasta jumalaa. Ylikorostettu kilpailuhenki on joskus saattanut ihmisen palvelemaan lähinnä omia tarpeitaan, tuntemaan itsensä ympäristönsä vastakohdaksi. Tällainen yli-individualisoituminen ei anna sijaa nöyrtymiselle, minkä voi hyvin luokitella puutteeksi yksilön psykosfäärissä. Ihminen on nimenomaan nojaava ihminen, vaikka yksilöllisyyden liturgiat kireässä kilpailuhenkisessä markkinayhteiskunnassa koreasti raikuvatkin; yksilö uupuu yksin.

Sironen on lausunut, että se jumaluus, jota terveysintoilulla palvotaan, ei ole hyvyyden, ei edes kauneuden jumala. Hänen mukaansa länsimainen ihminen lienee vieraantunut alkuperäisestä jo niin, että on suostunut välineellistämään itsensä turhamaisuuksien jumalten ruoaksi.

Jopa vaipuminen vuoteenomaksi, irtaantuminen funktionalistisesta terveydestä, toiminnasta yhteiskunnan rattaana, voi asettaa ihmisen uusien mahdollisuuksien eteen. Sairaus saattaa antaa yksilölle tilaisuuden kohdata omat ajatukset ja arvioida tarkoin omien arvojen ja elämänsisällön oleellisuutta. Menestyvyys ja toimintakykyisyyskin voivat olla ongelmallisia: ihmisen puurtaminen on palkitsevaa ja palkitsevasta tulee itsetarkoitus. Toiminnallisuuden palkitsemisen oravanpyörä voi olla esteenä sosiaalisen ja persoonallisen kehityksen jatkumiselle.”

“Kilpailuun uupunut ei tarvitse lääketiedettä vaan toisinajattelua ja aikaa, joka ei kulu loppuun.”  

(Raimo Tuomainen)

Amen to that!

Airaksinen sanoi Enbusken ohjelmassa hyvin, että pitäisi unohtaa narsistinen itsensä ja halujensa ympärillä pyöriminen. Lopettaa kiukuttelu. Hyväksyä maailma sellaisena kuin se on, elää elämäänsä sellaisena, kuin se on. Hyväksyä se, mitä on. 

Yritän muistaa. 

En ole noudattanut Kauko Röyhkän ohjetta “jos ei huvita mennä johonkin paikkaan, älä mene”. Olen mennyt, kun olen luullut, että on pakko. Vähemmästäkin surettaa :)

3 kommenttia

Haaleuden haikeus

elokuu 18, 2008 at 10:28 ip (Ihmissuhteet, heikkous, tunteet)
Tags: , ,

Olen viime päivinä usein ollut keskellä elämää ja tapahtumia, pyörremyrskyn keskuksessa. Olen päässyt pois tarkkailijan osastani. 

 

Silti tulee olo, että muilla on enemmän elämää, enemmän tunteita, enemmän rakkaita ihmisiä ja vahvempi side heihin. Seurasin kaverini suhdetta äitiinsä, ja he näyttivät olevan lämpimissä väleissä. Omat sukulaissuhteeni ovat aika etäisiä ja haaleita. Tarkoittaen, että en ole riidoissa kenenkään kanssa (en ole koskaan osannut riidellä, en edes murrosikäisenä), enkä läheinenkään. Haaleus. Hymyillään kun tavataan sukujuhlissa. Muutamasta sukulaisesta pidän paljon. Paria rakastan. Mutta en pystyisi sitä heille kertomaan. Se tuntuisi nololta. 

 

Haaleus on harmillista. En vain osaa olla aito ja avonainen. 

 

Haaleus pätee ystävyteenkin. En osaa olla lämmin ja läheinen. En ole kuuma ja temperamenttinenkaan. Olen korkeintaan ystävällinen.

 

Minulla on tunteet. Ne eivät löydä tietä pintaan. Uinuvat jossain syvänteissä, kunnes nykäisevät minut pyörteisiinsä varoittamatta. Liikutun yllättävistä asioista. Voi kun tahtoisin viattomuuden, rohkeuden ja paatumattomuuden ominaisuuksiksini. Minun pitää varautua kaikkeen kyynisyyden kypärällä.

 

Avoimuus virtuaalimaailmassa on oma lukunsa. Eräs tuttuni pitää erittäin intiimiä blogia. Ja siitä tietävät kaikki hänen ystävänsä, entiset miehet ja nykyinen, entinen anoppi ja kaikki sukulaiset. Siellä on kuvia hänestä, joten kuka tahansa vastaantulija voi tunnistaa hänet. En kykenisi. Hävettäisi. En voisi katoa silmiin ketään, kun nytkin väistelen ihmisten katseita, vaikkeivät he tiedä minusta mitään. Toisessa blogissa oli keskustelua siitä, miten nykyään pitäisi olla jo systeemi, millä huolehtia kuolleiden ihmisten eläessään erilaisiin sivustoihin luomista profiileista ja blogeista. Osa keskustelijoista kertoi blogin olevan muutaman läheisen tiedossa, jotkut olivat jopa antaneet salasanansa hätätapausten varalle. Toisaalta ymmärrän tämän, koska netissä syntyy läheisiä suhteita kirjoittajien ja lukijoiden välille. Toisaalta ajattelen, että blogi on vain osa elämää. Se en ole minä (vaikka se on minun ;) ). 

 

Lisäksi kirjoitukseni ovat haalea sekoitus faktaa ja fiktiota. Lienenkö sanonut mitään, minkä haluaisin välittyvän läheisilleni nyt tai viimeisen henkäykseni jälkeen? Tuskin. Henkilökohtaisten, kynällä paperille kirjoittamieni for my eyes only -päiväkirjojen sisältöä toivon vielä vähemmän paljastuvaksi. Säilyy imago vielä haudassakin viileänä :D Ainoa hyvä viestini olisi, että hyväksyn elämän rajallisuuden, hyväksykää tekin. Mutta kun fiktiota aika-ajoin kudon pääni sisällä, tuli kerran erästä blogia lukiessani sellainen olo, kuin vanhempi olisi kirjoittanut sitä tarkoituksellisesti lapsilleen “perinnöksi”. En tiedä asian oikeaa laitaa. Jos siihen tarkoitukseen kirjoittaisin, valikoisin sanani ja aiheeni tarkemmin kuin nyt. Jaa, miksi? Koska seksielämäni tuskin kiinnostaisi monia, ja koska ihmisen monitahoisesta ja epäjohdonmukaisesta elämästä yritetään esittää looginen ja hyväntahtoinen, painokelpoinen mutta haalea tarina.

Kommentoi

Kaksoiselämä

elokuu 8, 2008 at 10:02 ip (Ihmissuhteet, keittiöpsykologia, minuus)
Tags: , , ,

Päädyin jonkun keskustelupalstan kautta tänne http://www.mentores.fi/testi.htm testaamaan tunnelukkoja. Vahvimmat tunnelukkoni ovat alistuminen ja vajavuus. 

Alistuminen
Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

“Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Saatat kokea voimattomuutta vaikuttaa elämäsi tapahtumiin ja toivot asioiden vain jotenkin järjestyvän. Muiden on helppo tulla toimeen kanssasi, koska olet joustava ja vältät ristiriitoja. Et osaa asettaa rajoja, teet enemmän kuin muut asioiden eteen ja sinun on vaikea vaatia että oikeuksiasi kunnioitetaan. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Saatat pitää muiden mielipiteitä ominasi ja sinusta tuntuu ettei sinulla ole mielipiteitä asioista tai et ainakaan ilmaise niitä suoraan. Ehkä puhut asioista kuten arvelet kuulijan haluavan etkä osoita avoimesti erimielisyyttäsi. Joskus saatat ottaa välinpitämättömän “aivan sama” asenteen. Uhraudut vapaaehtoisesti koska muiden tarpeet ylittävät omasi. Samalla tunnet mielipahaa tai kiukkua siitä että joudut kerta toisensa jälkeen syrjäyttämään omat tarpeesi. Yleensä pidät kiukkusi sisälläsi tai ilmaiset mieltäsi mököttämällä. Joskus suuttumus kuitenkin purkautuu yllättävänä kiukunpuuskana tai raivokohtauksena. Sinua kiehtovat ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia. Tai sitten tunnet vetoa tarvitseviin ja riippuvaisiin ihmisiin, joiden tarpeita voit loputtomiin täyttää. ”

Niinkö? :O Tämä näkyy varmaan kilometrien päähän ilman mitään testejä tai psykologista silmää :D

 

Vajavuus
Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

“Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan – myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.”

Aivanko todella? :O 

Voisin jatkaa itseni ilmaisua laulujen sanoilla: “kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään…” Edellä kuvatut tunnelukot kuvaavat minua hyvin. En ole tällä hetkellä koulutustani vastaavissa tehtävissä, mutta välttelen viimeiseen asti puhumasta siitä, että koulutukseni on korkeampi kuin muiden työkavereiden. Häpeän ja pelkään joutuvani silmätikuksi. Se on minulle ominainen tapa toimia, vaikka toki voisin heittäytyä hankalaksi ja kieltäytyä tekemästä paskahommia. Sen sijaan minä olen se juoksutyttö, joka nöyristelee kaikkia. 

Usein mietin, mikä osa minusta on sellaista hyvällä tavalla hyväksymään oppinutta, mikä taas haitallista “ihan sama” ja liiallista “toivot asioiden jotenkin järjestyvän” -asennetta. 

Ulkopuolisuus
Tunnelukon voimakkuus:vahva

“Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Pelkäät, että sanot tai teet jotain väärin. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta – kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi – voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.”

Kahtia jakaantunut olen tässäkin asiassa. Toisaalta olen kiinnostunut ihmisistä ja edellä sanotun esiintymisen jännittämisen sijaan jopa nautin esillä olosta asiamielessä, kuten työssä. Mutta tavallisessa ryhmätilanteessa, jossa pitäisi kertoa kuulumisia ja lätistä arkipäiväisistä sattumuksista tai – hyvänen aika – TUNTEISTA, en jaksa taistella suunvuorosta ja jään hiljaiseksi. Ja turhaudun ja vetäydyn tarkkailemaan muita kuin lasikuvun takaa. Teeskentelen muiden kaltaista sosiaalisesti ja ammatillisesti :P

Minulle tarjottiin vahvaksi tunnelukoksi myös vaativuutta, jonka kuvauksesta en tunnistanut itseäni: “Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Saatat olla perfektionisti, työnarkomaani tai arvostat asemaa, valtaa, rikkautta, materiaa ja kauneutta — Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon – vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä – osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Kumppanisi tulee olla täydellinen – kaunis tai komea, lahjakas ja menestyvä. Kumppanisi ja lastesi on täytettävä odotuksesi, muussa tapauksessa saatat pettyä ja olet kriittinen. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi – koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.” Nej, nej, nej. Tällaista minä inhoan. Tai sitten elän niin syvällä torjunnassa, etten tunnista omia piirteitäni ;) Ehkä tuo alistumisen tunnelukko on syönyt särmät tältä puoleltani. Enhän minä nyt missään menesty ja enhän minä voi vaatia kumppaniltani täydellisyyttä :)  

 

Mutta kaksoiselämän tunnistan. Mietin, tunteeko minua oikeastaan kukaan. Jotkut ihmiset ovat mutkattomia ja välittömiä “what you see is what you get” -tyyppejä. Minä yllätän välillä itsenikin. Ajattelen niin mutkikkaasti, että huomaan purevani omaa häntääni.

 

EDIT: Yllätän taas, ja pyörrän puheeni heti kun luin kirjoittamani. Kyllä minussa on vaativuutta. Nuo mainitut rahan ja menestyksen arvostamiset vain tuntuvat vierailta. Suoritan omalla sarallani, joka ei taida olla nopein tie rahaan ja maineeseen, mutta omassa pienessä mittakaavassani suoritan. Vaatimukset vain taitavat tulla enemmän itseni ulkopuolelta, eli jos kuuntelisin vain itseäni, laittaisin kaiken läskiksi ja jäisin heti eläkkeelle :)

2 kommenttia

Kun on tunteet

elokuu 5, 2008 at 10:47 ap (Ihmissuhteet, Tunnelmat, heikkous, keittiöpsykologia, minuus, parisuhde)
Tags: , , ,

Vaihtuihan se päivä maanantaista tiistaiksi. Olo kääntyi paremmaksi jo eilen iltapäivällä, kun sain vahvistuksen siitä, että minut hyväksytään ja minua rakastetaan myös silloin kun olen ääliö. Lisäksi hyvä ruoka, parempi mieli. 

 

Aiemmin olin ehtinyt jo vajota syvälle epätoivon ja itsesäälin juoksuhiekkaan. Suutun muille aika harvoin, mutta jos itse tunnistan ja tunnustan tehneeni virheen, itseni ruoskinta on näin selkeänä hetkenä nähtynä armotonta. Ajattelin, että mies on varmaan tullut vihdoin järkiinsä ja huomannut, että teen hänelle vain pahaa ja suunnittelin jo asumisjärjestelyjen uusiksi laittamista. Kieriskelin siinä ikävän tunteessa, jota kokisin kun huomaisin menettäneeni jotain ainutlaatuista. 

Onneksi teen virheitä niin harvoin, etten kovin usein joudu tuohon mielentilaan ;) Mietinpä vain, että voisi olla parempi päästellä turhautumisen höyryjä vähitellen pienemmällä paineella ulos, eikä kerralla puolen vuoden kertymää. Sama pätee mieheenikin, hän on yhtä hyvä panttaamaan mielessään kaihertavia asioita. 

————–

 

Tuolla pari postausta sitten Jousimies luuli (vai vitsailiko vain luulevansa ;) ), että tuo “Ei kommentteja” tarkoittaa kommentointikieltoa. Se tarkoittaa samaa kuin “0 kommenttia”, mutta en tiedä miksi se tällä sivupohjalla näkyy noin, ja vielä punaisella :) Muutenkin olen huomannut, että vain muutamat ihmiset kommentoivat, ja taitavat olla aikalailla samoja, joille itse olen laittanut kommentteja. Muokkasin kommenttiasetuksia niin, etteivät ne nyt odota hyväksyntää, vaan kaikki julkaistaan heti. Niin että heti vaan tuutin täydeltä törkeyksiä tulemaan! :) Olen edelleen utelias tietämään, ketä täällä käy. Olen iloinen siitä, että olen sattumanvaraisesti löytänyt hienoja blogeja, joiden ajatusmaailmasta löydän yhteneväisyyksiä omaani. Siksikin olisi mielenkiintoista tietää, jos joku jossain löytää minun jutuistani samuutta ja päästä vastavierailulle. Kommenttien kalastelua ;)

JOO KOMMENTTEJA

5 kommenttia

Miksi?

elokuu 4, 2008 at 3:32 ap (Ihmissuhteet, heikkous, keittiöpsykologia, parisuhde)
Tags: , , , , , , ,

Luonnonvoimille en mahda mitään. Ihmissuhteista spekulointi täyttyy erilaisilla selitysmalleilla horoskoopeista psykoanalyysiin. Mitä enemmän seuraan ja koen ihmisten toimintaa, myös omaani, sitä enemmän ihmisen psyykkinen energia alkaa näyttää samalta kuin luonnonvoimat. Se on hallitsematonta ja epäloogista. Vaikka kuinka yritetään selittää, miksi ihmiset toimivat siten kuin toimivat, mitä tiedämme siitä todella? Puhutaan kuin olisi olemassa säännönmukaisuuksia ajatusten ja tunteiden kulussa. Ohjeita riittää: näin suret oikein, näin selviät kriisistä, parisuhde kuntoon.. 

Ohjeita jaellaan ikäänkuin olisi takuita siitä, että tekemällä niin tapahtuu näin. Mutta olemalla uskollinen, hellä ja huomaavainen saattaa saada palkakseen vain paskaa niskaansa. Tai ilkeä renttu saa suuren ihailijajoukon itselleen. Miksi? Muuten vain. 

Ei taida olla olemassa takuita. Hyvyydellä en voi lunastaa itselleni hyvää. Lupauksia voidaan antaa, mutta miksi ne rikotaan? Muuten vain. 

Ja mistä moiset pohdinnat? Viikonlopun hääparille jaettiin runsaasti elämänohjeita pitkään ja onnentäytteiseen yhteiselämään. Lupauksia vaihdettiin. Luvattiin tahtoa. Seuraavana päivänä toisaalla loukkasin itse rakastani, omaa typeryyttäni. Kyseessä ei kai ollut suuri virhe, mutta kun koin rakkaan ihmisen menettämisen uhkaa, tuli todella suuri pelko. Mietin, onko minulla takuita, ja uskallanko luottaa tähän rakkauteen. Kantaako se kaiken yli? Minä en tiedä. Ja sehän tässä pelottaa. 

Eikä pelkoa helpottanut tieto, että tuttavani mies oli 10 vuoden yhteiselämän ja suurten lupausten jälkeen todennut, että “tämä oli tässä”. Miksi? Muuten vain. Ei syitä, ei selityksiä, ei perinteisiä toisia naisia eikä muutakaan loogista selitystä. Kuin äkillinen maanjäristys. 

Ja mitä teen? Luenko naistenlehdistä ohjeita “Näin pelastat parisuhteesi” ja “Näin riitelet oikein”, ja takerrun suhteen hallinnan tunteeseen? Vai otanko vastaan tämän ahdistavan ja piinaavan tunteen siitä, että en tiedä, miten toimia? Minua on jo neuvottu ottamaan ohjat käsiini ja “tekemään asioille jotain”. Itse olen tuudittautunut ajatukseen, että irrottamalla otteen asiat menevät niin kuin ne menevät. Ehkä salaa toivon, että mies muuttuisi ja huomaisi ja ymmärtäisi. Vaikka se on epätodennäköistä. Pelkään, että irti päästämällä asiat menevät huonompaan suuntaan, ja kuten toitotetaan, “suhteen eteen on tehtävä töitä”. 

…Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei…

Miksi? 

Siksi.

2 kommenttia