Erkki Lampén kirjoittaa (Kodin kuvalehti 19.6.2008.) seuraavaa:
Jotkut ihmiset kadottavat itsensä toisten seurassa, minulle tuntuu välillä käyvän niin yksinäisyydessä. Kun tuijottaa omaan napaansa ja keskittyy liiaksi itsensä kuuntelemiseen, ääneen pääsevät vääränlaiset huutelijat. Tai sitten tulee pelkkää kohinaa.
Lampén kirjoittaa siitä, miten hän yritti yhtä aikaa paeta itseään ja löytää itsensä lähtemällä ulos, mutta päätyikin yrittämään itsensä piilottamista tai muuttamista ostamalla uusia tavaroita. Hän oli löytänyt “itsensä” niistä hetkistä, kun rupatteli muiden ihmisten kanssa ja auttoi kaveria arkisissa askareissa turhia miettimättä.
Minäkin olen usein huomannut, että itseni unohtaminen toiminnassa, vuorovaikutuksessa ja hetkessä elämisessä muistuttaa oleellisesta. Yksin, itsessään, ei voi olla sitä mitä on silloin kun on yhtä ympäristön kanssa.
——
Olen jonkin aikaa kokenut pientä avautumista uskonnollisuuteen/hengellisyyteen. Olen siis eronnut “syntymäuskonnostani”. Minulla oli elämässä vaihe, jolloin halusin selviytyä kaikesta yksin, ilman apua. Riisuin elämäni melko askeettiseksi. Analysoin tarkkaan, mitä piilotettuja riippuvuuksia liittyi silloisiin ihmissuhteisiini ja halusin kohdata itseni ilman pakenemista mihinkään. Nyt huomaan paenneeni pärjäämiseen. Tiedän, että voin elää ilman ystäviä, ilman päihteitä, ilman jumalia ja välittämättä mistään. Mutta haluanko tehdä niin? Minäkin tarvitsen jotain. Ehkä piti käydä tyhjänä, jotta voisi tulla täydeksi.
Tarvitsen, jotta minulla olisi itselläni enemmän annettavaa. Askeettisella, itseriittoisella, kuihtuneella ja katkerala ihmisellä ei ole.
Olen pitänyt uskoa ja uskontoa ihmisen pakokeinona. Paetaan maailman hallitsemattomuutta, paetaan omaa vastuuta omasta elämästä. Mutta tarvitseeko sen tarkoittaa samaa minulle? Voisinko edelleen kokea olevani vastuullinen ja tasapainoinen ihminen? Kuvittelen, että menettäisin jotain, mutta voisinko sittenkin saada? Saada, jotta voisin antaa eteenpäin?
Ihmissuhteissa sorrun itseriittoisuuteen vetoamalla vahvuuteeni. Mikä minusta tekisi vahvemman? Enhän edes uskalla olla heikko. Elämässäni kuvittelen kykeneväni korkeaan moraaliin ilman “moraalinvartijaa”, jumalhahmoa. Yritän kaikessa kannatella itse itseäni. Olla aikuinen. Mutten ole niin voimakas, että jaksaisin kannatella ketään, itseänikään. Kuvittelin, että niin voisi tehdä. Että voisin omalla mielenhallinnallani hallita myös epävarmuutta siten, että vain hyväksyn olemassaolevan kaaoksen ja sen, ettei vastauksia ole.
En ole valmis heittäytymään. En uskalla päästää irti kovasti taistelemastani näennäisestä riippumattomuudesta. Olen alkanut myöntää tarvitsevani ihmisiä. Olen alkanut olla armollisempi ja luopunut askeettisesta asenteesta. En edellytä yksin pärjäämistä muiltakaan. Liikojen vaatimusten alla kuihtuisin.
Minua houkuttaa ajatus, että minun kauttani voisi virrata pieninä tekoina jotain suurempaa voimaa. Olen kuvitellut ihmisen yksin, omilla voimavaroillaan kykenevän siihen. Riittääkö ihmisen oma rakkaus, vai tarvitaanko suurempaa? Minusta tuntuu, että maailmaan mahtuisi vielä rakkautta. Tuntuu, että se tarvitsisi sitä kovasti. Täytyy kai myöntää, että tarvitsen itsekin.
Uskallanko ottaa sitä vastaan? En tiedä. Harkitsen.
————————————————————————————–
PS. Joku näyttää lukevan sivuani Googlen käännöskoneella, joka ei ihan toimi tähän tekstiin 
/ It would be really interesting to know, who keeps coming to my blog through Google Translator, because these words don´t seem to make any sense on that page
