Minun

Kun kesää ei tullutkaan, alan odottaa syksyä. Pimeät, mutta lämpimät illat. Kynttilät ja puutarhalyhdyt. Lämmin teemuki. 

Syksyssä minua viehättää aina uusi alku. Maya-kalenterin vuosi alkaa meidän heinäkuussa. Kun mietin vuosia taaksepäin, usein loppukesästä olen alkanut kaivata uutta ja tehnyt muutoksia. Silloin ne tuntuvat luontevammilta kuin keskellä kaamosta meidän uutena vuotena. Uudet harrastukset kiinnostavat, ja vaikka nyt kesällä “aikataulu” on ollut kirosana, olen innolla tutkinut kalenteriani ja suunnitellut, milloin ehtisin harrastaa mitäkin. Viime talven muistan jotenkin paikoilleen pysähtyneenä kautena, ja luulen, että liiallinen pysähtyminen omien ajatusteni äärelle on liian lamauttavaa. Toisessa ääripäässä on ikuinen säntäily ja itsensä pakeneminen kiireisiin, mutta luulen, ettei minulla ole sitä vaaraa. Lamautuminen on vaarallisempaa. 

Sosiaalinen elämäni on kesän kuluessa vilkastunut. Joskus talven pimeinmpinä viikkoina saattoi olla hyvin syrjäänvetäytyviä hetkiä. Nyt olen tavannut paljon vanhoja ystäviä ja tutustunut uusiin ihmisiin. Se, mille tasolle nuo uudet tuttavuudet menevät, jää nähtäväksi. Mutta aika näyttää. Eräs pari vuotta sitten orastanut tuttavuus harmitteli nyt, että emme ehtineet tutustua tuolloin paremmin. Minun ystävyydelläni ei ole parasta ennen -päiväystä, joten minusta koskaan ei ole liian myöhäistä jatkaa siitä, mihin joskus jäätiin. Niin parhaiden ihmisten kanssa käy: vaikka välimatkan, perheen ja muiden tekosyiden takia näkisi kerran vuodessa, se välissä oleva vuosi ei ole olennainen. Juttu jatkuu siitä, mihin se jäi. Vaikka molemmat muuttuvat ja (toivottavasti) kasvavat, toisesta löytää aina sen tutun ytimen.

Olen myös suopunut aiemmin kritisoimalleni kaverille, ehkä Mutta ehkä nyt osaan suhtautua häneen ja hänen asioihinsa eri tavalla, ottamatta niitä sydämenasioikseni. Ja nyt minulla on enemmän muuta sosiaalista elämää, joten ehkä hän ei saa minua kaapattua yksityiseksi terapeutikseen niin helposti. Täytyy olla varuillaan ja katsella tilannetta.