Moni toivoo kuolevansa mieluummin “saappaat jalassa” kuin toimintakyvyttömänä ja muiden armoilla. Me olemme muiden armoilla syntymästä saakka. Vanhempien, koulujen, muiden ihmisten armoilla. Sään armoilla. Hallinta on harhaa.
Joskus minulla oli kova kuolemanpelko. En antanut pelon saada yliotetta tai vaikuttaa valintoihini, mutta mielessäni kävin läpi, mitä kaikkea voisi sattua ja mitä kaipaamaan jääneille sitten tapahtuisi. Olin nyt pari päivää reissussa, ja kuskina ollut teki uhkarohkeita ohituksia. Oli läheltä piti -tilannekin. Katsoin tilannetta kuin ulkoapäin. Vanha kuolemanpelkoinen minä olisi kirkunut kauhusta ja vaatinut kuskia hiljentämään vauhtia ja ehkä vaatinut kuskia vaihtoon, kerrannut päässään Liikenneturvan mainoksia “mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä, koskaan ei ole NIIN kiire, että…” ja nähnyt silmissäni iltapäivälehtien kuolonkolarista kertovat lööpit. Nyt minulla ei ollut tilanteissa mitään tarvetta kontrolliin, ohitin tilateet olankohautuksella. Luin kirjaa ja nukuin. Kuolemaa en ole saanut hallintaan. Olen kai hyväksynyt sen hallitsemattomuuden. Myös sen, että en ole vastuussa muiden ihmisten suhtautumisesta kuolemaan, eli niistä kaipaamaan jäävistä.
Seurasin reissussa myös toisenlaisia hallintapelejä. Ja kuitenkin niin samanlaisia. Hallinnan ja omistamisen harhaa. Mustasukkaisuus ja kontrolli ovat kiinnostavia ilmiöitä, ja se, miten vähäpätöisiin asioihin ne voivat kohdistua. Kumppanin kaikkia tekemisiä halutaan hallita. Toinen haluaa valita kumppanin ystävät ja kenelle tämä saa puhua. Toinen haluaisi, ettei kumppanilla olisi iloa tuottavaa harrastustaan. Harha hallinnasta ja siitä, että ihminen voisi täyttää toisen ihmisen kaikki tarpeet. “Olet kaikkeni!”
Olen nähnyt hallintapeliä pyöritettävän mitä absurdeimmista asioista. Yksi nainen takavarikoi ( 
) miehen pornolehden (ikäänkuin pornoa ei saisi lisää muualta). Mies ei ole sosiaalista tyyppiä eikä koskaan innostu lähtemään tapahtumiin, mutta kun nainen lähti konserttiin, mies mökötti (ja variaatio tilanteesta toistuu vuodesta kymmenenteen). Nainen laittaa aikuiselle miehelle joka päivä eväät töihin (ja tämä ei ole miehen käsky, vaan osa naisen kokonaisvaltaista hallintaa, sisältäen miehen vaatteiden valinnan ym. Tämän huvittavuden ymmärtääkseen täytyisi ehkä tietää parin kokonaistilanne). On helppoa sokeutua itselleen ja lähteä mukaan hallintapeleihin, joita sitten leikitään parisuhteen sisällä vuosikaudet. Läheisten sympatiat kallistuvat sen tossun alla olevan puolelle, mutta itse asiassa kumpikaan ei ole syyntakeinen, vaan välttämätön osa pelin rakentamista ja ylläpitoa. Oma subjektius ja järjen ääni haihtuvat valtapelien myötä. Parisuhteessa ei päde samat lait kuin muussa elämässä: “On se hyvä, että naisilla on nykyään vapaus liikkua yksin” ( – mutta minun vaimoni ei saa mennä mihinkään ilman minua). On niin vaikea myöntää heikkoutensa ja se, ettei toista ihmistä voi omistaa ja hallita. Voi vain toivoa parasta.
Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee parisuhteessa?!?
Olen kyläillyt, syönyt, nauranut, jutellut. Varastanut naapurin pensaasta kukkia. Pelannut pelejä ulkona ja sisällä. Miten ne pelit, jotka jossain vaiheessa tuntuivat liian lapsellisilta, ovatkin nyt niitä parhaita? Olen katsonut juhannuksen aikaan nauhoittamiani elokuvia putkeen. “Nauhoitettuja” 