Särmien hioutuminen

joulukuu 3, 2008 klo 5:52 ip (parisuhde)
Tags:

Muiden ärsyttävät piirteet ovat vain heijastuksia omasta keskeneräisyydestäni. 

Miehen hitaus ja (minun silmissäni) laiskuus ärsyttää ajoittain. Viimeksi eilen. Ärsytys suli kuitenkin pois, kun huomasin sen olevan omaa kärsimättömyyttäni ja vaativuuttani. Asioiden ei tarvitse aina mennä minun tahtiani.

Sen sijaan että sättisin miestä hitaudesta, voin huomata vaativani joskus muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Kun en minäkään saa nyt (itseltäni) hetken rauhaa, tuntuu pahalta katsoa toisen huolettomuutta. Kun tajusin tämän, kiukun sijaan tunsin miestä kohtaan neutraaliutta ja melko pian hellyyttä: tuollainen tapa olla olemassa on ihan yhtä oikea kuin oma tapani.

Ja pian ihailin miehen mielenrauhaa, kun itse stressasin pääni sisällä, mitä muut ajattelevat. Osaisinpa ottaa opikseni. 

Ja mitä minä sanoin : Nyt on Pena, vai Erkkikö se tällä kertaa kierroksessa oli, muuttunut saamattomaksi nahjukseksi, kun vasta edellisestä tohvelisankarista päästiin. Kirsti (nimi muutettu) erosi edellisestä miehestään, koska tämä ei enää ollut sellainen kuin pitäisi eikä täyttänyt Kirstin kaikkia oikkuja. Nyt uusi mies, johon Kirsti ennen kohdisti kaihoaan  ”Erkki se on miehekäs ja saa asioita aikaan, toisin kuin Pena”, onkin parjaamisen kohteena. Sama mies ja samat teot, nyt vaan on Kirsti heijastamassa häneen omia odotuksiaan ja hallinnantarpeitaan. 

Vaatimuksia ja odotuksia, mitä parisuhteen pitäisi olla. Olen onnellisempi silloin, kun unohdan vaatimukset toista ihmistä kohtaan. Lieneekö se sitten vastuun pakenemista, kun naisen roolina näyttää usein olevan juuri nalkuttaminen ja suhteen raiteillaan pitäminen.

Kommentoi

Maanantaiaamuna väsymys ja kapina

elokuu 25, 2008 klo 8:30 ap (Ihmissuhteet, arki, keittiöpsykologia, minuus, parisuhde)
Tags: , , , , ,

En saanut yöllä unta, ja tänä aamuna oli aikainen herätys. Mutta ei siitä sen enempää, kyllä ihminen sitten nukkuu, kun nukuttaa..

 

Eilen Hesarissa oli monta sivua asiaa välivuodesta (lukion jälkeen). Se kuulosti niin hyvältä ja elämän parhaalta tilaisuudelta, että aloin harkita sellaista, vaikka lukiomuistot ovat jo haihtuneet vuosien varrella unholaan. Tai kyllähän sellaisia vietin parikin silloin 20-vuotiaana, mutta en kokenut suurta valaistuta… En ollut lukenut Sarasvuon erinomaisia vinkkejä, joten en osannut kasvaa ihmisenä siellä “pienipalkkaisissa ja pottumaisissa” työpaikoissa. :D Kyllä ne työttömyyden voittivat. Niin, en voi vieläkään sanoa tietäväni, mikä minusta tulee isona. Tunnen nytkin olevani jollain tavalla välitilassa, matkalla jonnekin. Opiskelu toki on taas yksi “välivuosi” säännöllisestä kokopäivätyöstä, mutta kyllä nuo opinnotkin käyvät työstä. Entäpä, jos taas tämän koulutuksen jälkeen huomaan, että ei tämä(kään) ole minun heiniäni, ja hakeudun taas uudelle alalle? Vai onko jossain vaiheessa vain pakko alkaa isoksi? Odotella sitten niitä eläkepäiviä, jolloin on aikaa haikailla… Vaan tuntuu, ettei nytkään ole varaa pysähtyä miettimään, mitä tarkalleen haluaisin, vaan täytyy mennä eteenpäin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Jos tekisin niin kuin tuntuu, lähtisin varmaan vuodeksi reppumatkalle jonnekin. Järki ja ympäristön kyselyt “milloin valmistut, milloin menet töihin, mikä sinusta sitten tulee” kasvattavat tarvettani paeta vuorille. Minusta opiskelussa on parasta juuri se puolimatkassa oleminen. Työelämän vastuun taakka, joka minulla olisi suuri, tuntuu tällä hetkellä liian painavalta. Taustalla siis on jonkinasteinen työuupumus, koska työssä näin paljon ihmisen elämän synkempiä puolia, eikä minulla ollut työyhteisön kannustusta ja tukea takana. Mutta enpä lähde tuota aikaa enempää muistelemaan enkä lukijoiden päälle kaatamaan. Mietin vain, täytyykö taas tehdä kompromissi omien haaveiden ja realiteettien sanelemien ehtojen välillä. Tai sitähän se on, koko elämä. Yritän epätoivoisesti kapinoida sitä vastaan. Vaan milloin on antanut liikaa periksi maailmalle? Miten sinulla, oletko jo perillä, vai aina matkalla jonnekin? 

 

Edellisten postausten pohjalta meinasin jo ottaa tämän blogin teemaksi, tavoitteeksi ja projektiksi “muijalle munat”! Ja olenhan tätä liian kiltteyden teemaa ajoittain väläytellytkin. On niin monta esimerkkiä tilateista, joissa vaikenen, pakenen ja mukaudun sen sijaan, että pitäisin puoleni. Ottaisin haltuun. Vaan Itkupillin sanat tuolla MIehet-jutun kommentissa ovat täynnä viisautta ja sitä, mitä itsekin haluaisin olla. Ei kontrollifriikkeys sovi minulle. Itsekunnioitus voisi tehdä terää. Ja ripaus pelottavuutta ei olisi pahitteeksi :D  

 

Viikonlopusta oli kontrollifriikkeys kaukana. Oli mukavaa viettää miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa vailla suuria suunnitelmia. Suunnittelemattomuus oli parasta. Sain iloa kaikilla aisteilla, hyvää ruokaa, kauniita maisemia, liikunnan ja rakastelun jälkeistä endorfiinipilveä, typeriä elokuvia, saunomista ja laiskottelua. Kaikkea mukavaa. 

 

Ystävä oli tavannut uuden miehen, joka kuulosti mukavalta ja sopivalta kaverilleni. He olivat tutustuneet deittipalstan kautta. Kävin sitten ihan uteliaisuuttani lukemassa, millaisia tyyppejä siellä pyörii. Mielikuvien markkinointia kai se on, vai onko ihminen oikeasti eläväisempi ja mielenkiintoisempi silloin, kun on sinkku? Missä vaiheessa se sohvan nurkkaan jämähtäminen hurjien extreme-lajien harrastamisen sijaan alkaa (eli missä vaiheessa olen onnistunut miehiäni pilaamaan? Hemmottelemaan pilalle? :D ) Olen itse ollut paljon eläväisempi ennen tätä suhdetta, ja tuli ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava tuudittautua symbioosiin ja olla “me”, toisaalta on kaipuu muistaa taas, miltä tuntui olla Minä. Enkä tarkoita olla minä iskemässä miehiä, vaan ihan muita asioita. Tavallisia valintoja, joissa olen joustanut ja luopunut itsestäni. Mitä söin sinkkuna? Mitä katsoin televisiosta? (olin niin eläväinen, etten malttanut katsoakaan, nykyään katson aina, missä vaiheessa tämä tapahtui minulle??!?) No joo, tämä on taas tätä individualismia, miksei voisi vaan olla tyytyväinen, että on ihminen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Hiiteen oma ego ja identiteetti. Kuka prkl nekin on kekisny?!? Itsen unohtamiseen kai parisuhteen mahdollisuus perustuu.

1 kommentti

Ahtaat kehykset

elokuu 19, 2008 klo 10:47 ap (Ihmissuhteet, arki, kirjat, parisuhde)
Tags: , , , ,

Suosikkiharrastukseni on lukea Hesarin kulttuurisivuilta uusista kirjoista. Melkein kuin olisin lukenut kokonaiset kirjat. Melkein. Nyt sunnuntaina huomioni kiinnittyi Marjo Niemen Miten niin valo -romaaniin. “Jälkiteollisen yhteiskunnan urbaaneissa kehyksissä seurataan kolmen naisen elämää – tai pikemminkin yrityksiä räpiköidä niistä ulos.” Tuntuu kierolta ajatukselta pyristellä irti elämästä. Käyttäisin sanaa maailma kuvaamaan kehyksiä, sillä elämä on jotain muuta. Myöhemmin artikkelissa sanotaan paremmin: “kolme naista alkavat — kaivautua lähemmäs sisäisen maailmansa kerroksia”. Kosketus elämään katoaa, kun alkaa kuunnella enemmän maailman tarpeita ja juoksee itsensä perässä itsensä ulkopuolella. Kuten Hesarin artikkelissakin kuvataan kirjan henkilöä: “Anni on aina kulkenut onnea ja menestystä lupaavien rastien mukaan: uurastanut töissä sijoitusalalla, seurannut trendejä, koettanut turhaan saada lasta aviomiehensä kanssa, muuttanut Espooseen, sisustanut, istuttanut japanilaisen puutarhan ja “vaihtanut harrastuksia kuin paitaa ja paitaa kuin harrastuksia”. Tai miten toinen henkilö “väkipakolla sulloo sisältöä elämän joustamattomiin rakenteisiin”. 

 

Onhan näitä kasvutarinoita kohti todellista itseä, ulos keskiluokkaisesta unelmasta -tarinoita nähty. Enkä taida lukea kokonaista kirjaa, sen verran kliseisiltä hahmot vaikuttavat ainakin tuon Hesarin jutun perusteella. Mutta silti mukava lukea tiivistetty, valmiiksi pureskeltu analyysi teoksesta ja miettiä aamukahvin mittaisia ajatuksia. 

 

Noin viikko sitten samaisen lehden samoilla sivuilla oli juttua naisten ja miesten kirjoittamista ihmissuhdekuvauksista. Tuorein kirja oli Härkösen Ei kiitos. En muista kirjoituksen tarkkoja sanakäänteitä enkä sisältöä, mutta jäi sellainen mielikuva, että Härkösen teoksen katsotaan rikkovan tabuja ja tuovan esiin uudenlaisen asetelman parisuhteessa, uudenlaiset miehen ja naisen roolit. Jutussa vertailtiin nais- ja mieskirjailijoiden tapaa kuvata ihmissuhteita, ja miten miehen kirjoittamaa tunnetekstiä pidetään herkkänä ja modernina, kun taas naisen vastaavaa neuroottisena ja itsekeskeisenä marinana. 

 

Toisessa Härkösestä kertovassa jutussa viitataan Niina Hakalahden teokseen Uimataito. ”Miksi kumpikaan ei ole enää tyytyväinen ihmiseen, jonka aikoinaan valitsi kumppanikseen? Mihin katosivat naisen kauneus ja miehen voima? Miksi keskustelun sijasta valahdetaan katkeraan syyttelyyn ja pikkumaiseen vallankäyttöön Samanlaista aihepiiriä käsitteli Niina Hakalahti kevään romaanissaan Uimataito - ja vielä nuorempien elämässä. On kuin suomalaiset kuluisivat nykyään loppuun entistä varhemmin, siitä huolimatta että puutteesta ja sodasta alkaa olla ihmisikä. Kokemuksen ja kypsyyden antamaa turvaa heillä ei tunnu olevan. Onko niin, ettei sitä kerrykään, kun nuoruus jatkuu keski-ikään asti?” 

Hakalahden Uimataidosta voi lukea täältä. Jutun perusteella Hakalahden kirja vaikuttaa monipuolisemmalta, hauskemmalta ja kiinnostavammalta kuin Härkösen. Tai sitten Härkösen aihe pääsisi liian lähelle omia ihonalaisia kerroksiani, tukahdutettua muistojani entisen miehen torjunnasta ja henkisestä alistamisesta. Sille en osaa nauraa vieläkään. Joskus olen pitänyt Härkösen huumorista ja tavasta kirjoittaa. Uusimmassa hän kuulemma kuvaa seksikohtauksia hyvin teknisesti ja “pornosti”. En ole pitänyt enää muutaman edellisen kirjan jälkeen. Enkä pitänyt vanhoistakaan uudelleen luettuina. Ne ovat alkaneet tuntua keskenkasvuiselta, narsistiselta marinalta. 

Kommentoi

Päästänkö irti vai pidänkö kiinni..

elokuu 6, 2008 klo 8:08 ip (Ihmissuhteet, keittiöpsykologia, minuus, parisuhde)
Tags: , , , ,

Suuret tunnekuohuni ovat hetkeksi ohi, mutta mietin parisuhdeasioita edelleen. Riidan jälkeen olemme taas huomioineet toisiamme uudella tavalla. Olen kokenut taas sitä vanhaa, hyvää yhteyttä toiseen ja muistanut, miksi tässä ollaan. Se on päässyt välillä unohtumaan, ja tiedän sen unohtuvan taas. 

Otsikko ei viittaa siihen, että haluaisin päästää irti tästä rakkaasta ihmisestä kokonaan. 

Mielessä pyörii edelleen nuo kommenteissa esiin tulleet Ismo Alangon kappaleet. 

“ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa suurta unelmaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
tai pakene”

“päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys”

 

Päästänkö irti “suuresta unelmasta”, eli omasta ihannekuvastani siitä, miten tämän elämän ja yhteiselämän tulisi kulkea? En ole rakentanut suuria unelmia, enkä pidä itseäni vaativana ihmisenä. Olen pikemminkin liian mukava ja sopeutuvainen. Hyväksyn ja hyväksyn. 

Jos olisin jalomielinen ja valaistunut, ajattelisin, että juuri tuosta rakkaudessa on kyse. 

Puutarhafilosofi kirjoitti taas niin hyvin kanien pyyteettömästä rakkaustarinasta , johon pari viikkoa sitten kävinkin kommentoimassa muka tietäen, mikä on oikein. Silloin kannatin täysin Puutarhafilosofin ajatusta “Rakkaus ei kysy: ”Mitä minä tästä saan?” vaan ”Jos antaisin sinulle kaikkeni, ottaisitko sen vastaan?”” 

Mietin ohjeita “suhteen eteen on tehtävä töitä”. Kyllä, huomaan rakkauden tekojen unohtuvan arjen askareisiin, ja samalla sen yhteyden rakkaaseen hiipuvan. Olisi kai lapsellista ajatella suhteen pysyvän yllä itsestään. Anna-Leena Härkönen on ollut useiden lehtien haastateltavana uuden kirjansa Ei kiitos tiimoilta. Jostain näistä haasatatteluista tartuin Härkösen ajatukseen siitä, että parisuhteen eteen työskentelyn takana on se, että vanehmmilla ikäpolvilla on ollut vaikeaa ja he kateellisina ovat päättäneet, ettei nuoremmilla saa olla helpompaa. Härkösmäisen kärjistetty ajatus kyllä ;) Mutta se viisaampi puoli oli Härkösen sanat siitä, miten hänen mielestään parisuhteen ei pitäisi olla projekti vaan turvallinen lepopaikka, jossa ei tarvitse yrittää mitään. 

Mutta vaikka en aktiivisesti yrittäisi tehdä suhteesta ihanteellista projektia, vaatii tiettyjen asioiden sietäminen ja hyväksyminen hirveästi omaa joustavuuttani ja sisäistä työskentelyä, jonka kautta huomaan muovautuneeni joiltakin osin joksikin, kuka en ole. Eli irti päästäminen johtaa joka tapauksessa pinnistelyyn, Kai tämä pinnistely on passiivista. Aktiivisessa hallinnassa pyrkisin parhaani mukaan välttämään näitä tilanteita ja “kasvattaisin” miestä ulos tietyistä tavoistaan. 

Kyse on kai siitä, että kunnioitan toista niin paljon, etten halua muokata häntä. Mutta miten on itsekunnioitukseni laita, jos muokkaan itseäni toisen kustannuksella…

Niin, olisinko kamala ihminen, jos vaihtaisin passiivisen pinnistelyn siihen, että aktiivisesti ruuvaisin, vääntäisin, säätäisin ja hinkkaisin suhdetta? Kaikella kunnioituksella toki. En vain halua miehen muuttuvan miksikään Ken-nukekseni..

 

”Minulle riittää että sinä olet olemassa.” sanoo Pyry tytölleen, ja on tosissaan. Kuinka moni ihminen voi rehellisesti sanoa niin rakastetulleen?” (Puutarhafilosofi) Niin, voinko sanoa samaa? Kyllä minä olen kiitollinen. Kiitos, kun olet olemassa. Kiitos, kun olet siinä. Vaikka oletkin ärsyttävä.

2 Kommenttia

Kun on tunteet

elokuu 5, 2008 klo 10:47 ap (Ihmissuhteet, Tunnelmat, heikkous, keittiöpsykologia, minuus, parisuhde)
Tags: , , ,

Vaihtuihan se päivä maanantaista tiistaiksi. Olo kääntyi paremmaksi jo eilen iltapäivällä, kun sain vahvistuksen siitä, että minut hyväksytään ja minua rakastetaan myös silloin kun olen ääliö. Lisäksi hyvä ruoka, parempi mieli. 

 

Aiemmin olin ehtinyt jo vajota syvälle epätoivon ja itsesäälin juoksuhiekkaan. Suutun muille aika harvoin, mutta jos itse tunnistan ja tunnustan tehneeni virheen, itseni ruoskinta on näin selkeänä hetkenä nähtynä armotonta. Ajattelin, että mies on varmaan tullut vihdoin järkiinsä ja huomannut, että teen hänelle vain pahaa ja suunnittelin jo asumisjärjestelyjen uusiksi laittamista. Kieriskelin siinä ikävän tunteessa, jota kokisin kun huomaisin menettäneeni jotain ainutlaatuista. 

Onneksi teen virheitä niin harvoin, etten kovin usein joudu tuohon mielentilaan ;) Mietinpä vain, että voisi olla parempi päästellä turhautumisen höyryjä vähitellen pienemmällä paineella ulos, eikä kerralla puolen vuoden kertymää. Sama pätee mieheenikin, hän on yhtä hyvä panttaamaan mielessään kaihertavia asioita. 

————–

 

Tuolla pari postausta sitten Jousimies luuli (vai vitsailiko vain luulevansa ;) ), että tuo “Ei kommentteja” tarkoittaa kommentointikieltoa. Se tarkoittaa samaa kuin “0 kommenttia”, mutta en tiedä miksi se tällä sivupohjalla näkyy noin, ja vielä punaisella :) Muutenkin olen huomannut, että vain muutamat ihmiset kommentoivat, ja taitavat olla aikalailla samoja, joille itse olen laittanut kommentteja. Muokkasin kommenttiasetuksia niin, etteivät ne nyt odota hyväksyntää, vaan kaikki julkaistaan heti. Niin että heti vaan tuutin täydeltä törkeyksiä tulemaan! :) Olen edelleen utelias tietämään, ketä täällä käy. Olen iloinen siitä, että olen sattumanvaraisesti löytänyt hienoja blogeja, joiden ajatusmaailmasta löydän yhteneväisyyksiä omaani. Siksikin olisi mielenkiintoista tietää, jos joku jossain löytää minun jutuistani samuutta ja päästä vastavierailulle. Kommenttien kalastelua ;)

JOO KOMMENTTEJA

5 Kommenttia

Miksi?

elokuu 4, 2008 klo 3:32 ap (Ihmissuhteet, heikkous, keittiöpsykologia, parisuhde)
Tags: , , , , , , ,

Luonnonvoimille en mahda mitään. Ihmissuhteista spekulointi täyttyy erilaisilla selitysmalleilla horoskoopeista psykoanalyysiin. Mitä enemmän seuraan ja koen ihmisten toimintaa, myös omaani, sitä enemmän ihmisen psyykkinen energia alkaa näyttää samalta kuin luonnonvoimat. Se on hallitsematonta ja epäloogista. Vaikka kuinka yritetään selittää, miksi ihmiset toimivat siten kuin toimivat, mitä tiedämme siitä todella? Puhutaan kuin olisi olemassa säännönmukaisuuksia ajatusten ja tunteiden kulussa. Ohjeita riittää: näin suret oikein, näin selviät kriisistä, parisuhde kuntoon.. 

Ohjeita jaellaan ikäänkuin olisi takuita siitä, että tekemällä niin tapahtuu näin. Mutta olemalla uskollinen, hellä ja huomaavainen saattaa saada palkakseen vain paskaa niskaansa. Tai ilkeä renttu saa suuren ihailijajoukon itselleen. Miksi? Muuten vain. 

Ei taida olla olemassa takuita. Hyvyydellä en voi lunastaa itselleni hyvää. Lupauksia voidaan antaa, mutta miksi ne rikotaan? Muuten vain. 

Ja mistä moiset pohdinnat? Viikonlopun hääparille jaettiin runsaasti elämänohjeita pitkään ja onnentäytteiseen yhteiselämään. Lupauksia vaihdettiin. Luvattiin tahtoa. Seuraavana päivänä toisaalla loukkasin itse rakastani, omaa typeryyttäni. Kyseessä ei kai ollut suuri virhe, mutta kun koin rakkaan ihmisen menettämisen uhkaa, tuli todella suuri pelko. Mietin, onko minulla takuita, ja uskallanko luottaa tähän rakkauteen. Kantaako se kaiken yli? Minä en tiedä. Ja sehän tässä pelottaa. 

Eikä pelkoa helpottanut tieto, että tuttavani mies oli 10 vuoden yhteiselämän ja suurten lupausten jälkeen todennut, että “tämä oli tässä”. Miksi? Muuten vain. Ei syitä, ei selityksiä, ei perinteisiä toisia naisia eikä muutakaan loogista selitystä. Kuin äkillinen maanjäristys. 

Ja mitä teen? Luenko naistenlehdistä ohjeita “Näin pelastat parisuhteesi” ja “Näin riitelet oikein”, ja takerrun suhteen hallinnan tunteeseen? Vai otanko vastaan tämän ahdistavan ja piinaavan tunteen siitä, että en tiedä, miten toimia? Minua on jo neuvottu ottamaan ohjat käsiini ja “tekemään asioille jotain”. Itse olen tuudittautunut ajatukseen, että irrottamalla otteen asiat menevät niin kuin ne menevät. Ehkä salaa toivon, että mies muuttuisi ja huomaisi ja ymmärtäisi. Vaikka se on epätodennäköistä. Pelkään, että irti päästämällä asiat menevät huonompaan suuntaan, ja kuten toitotetaan, “suhteen eteen on tehtävä töitä”. 

…Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei…

Miksi? 

Siksi.

2 Kommenttia

Elämän- ja kuolemanhallinta

heinäkuu 20, 2008 klo 8:30 ap (Ihmissuhteet, hallinta, keittiöpsykologia, parisuhde, soffafilosofia)
Tags: , , , ,

Moni toivoo kuolevansa mieluummin “saappaat jalassa” kuin toimintakyvyttömänä ja muiden armoilla. Me olemme muiden armoilla syntymästä saakka. Vanhempien, koulujen, muiden ihmisten armoilla. Sään armoilla. Hallinta on harhaa. 

 

Joskus minulla oli kova kuolemanpelko. En antanut pelon saada yliotetta tai vaikuttaa valintoihini, mutta mielessäni kävin läpi, mitä kaikkea voisi sattua ja mitä kaipaamaan jääneille sitten tapahtuisi. Olin nyt pari päivää reissussa, ja kuskina ollut teki uhkarohkeita ohituksia. Oli läheltä piti -tilannekin. Katsoin tilannetta kuin ulkoapäin. Vanha kuolemanpelkoinen minä olisi kirkunut kauhusta ja vaatinut kuskia hiljentämään vauhtia ja ehkä vaatinut kuskia vaihtoon, kerrannut päässään Liikenneturvan mainoksia “mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä, koskaan ei ole NIIN kiire, että…” ja nähnyt silmissäni iltapäivälehtien kuolonkolarista kertovat lööpit. Nyt minulla ei ollut tilanteissa mitään tarvetta kontrolliin, ohitin tilateet olankohautuksella. Luin kirjaa ja nukuin. Kuolemaa en ole saanut hallintaan. Olen kai hyväksynyt sen hallitsemattomuuden. Myös sen, että en ole vastuussa muiden ihmisten suhtautumisesta kuolemaan, eli niistä kaipaamaan jäävistä.

 

Seurasin reissussa myös toisenlaisia hallintapelejä. Ja kuitenkin niin samanlaisia. Hallinnan ja omistamisen harhaa. Mustasukkaisuus ja kontrolli ovat kiinnostavia ilmiöitä, ja se, miten vähäpätöisiin asioihin ne voivat kohdistua. Kumppanin kaikkia tekemisiä halutaan hallita. Toinen haluaa valita kumppanin ystävät ja kenelle tämä saa puhua. Toinen haluaisi, ettei kumppanilla olisi iloa tuottavaa harrastustaan. Harha hallinnasta ja siitä, että ihminen voisi täyttää toisen ihmisen kaikki tarpeet. “Olet kaikkeni!”

Olen nähnyt hallintapeliä pyöritettävän mitä absurdeimmista asioista. Yksi nainen takavarikoi ( :D ) miehen pornolehden (ikäänkuin pornoa ei saisi lisää muualta). Mies ei ole sosiaalista tyyppiä eikä koskaan innostu lähtemään tapahtumiin, mutta kun nainen lähti konserttiin, mies mökötti (ja variaatio tilanteesta toistuu vuodesta kymmenenteen). Nainen laittaa aikuiselle miehelle joka päivä eväät töihin (ja tämä ei ole miehen käsky, vaan osa naisen kokonaisvaltaista hallintaa, sisältäen miehen vaatteiden valinnan ym. Tämän huvittavuden ymmärtääkseen täytyisi ehkä tietää parin kokonaistilanne). On helppoa sokeutua itselleen ja lähteä mukaan hallintapeleihin, joita sitten leikitään parisuhteen sisällä vuosikaudet. Läheisten sympatiat kallistuvat sen tossun alla olevan puolelle, mutta itse asiassa kumpikaan ei ole syyntakeinen, vaan välttämätön osa pelin rakentamista ja ylläpitoa. Oma subjektius ja järjen ääni haihtuvat valtapelien myötä. Parisuhteessa ei päde samat lait kuin muussa elämässä: “On se hyvä, että naisilla on nykyään vapaus liikkua yksin” ( – mutta minun vaimoni ei saa mennä mihinkään ilman minua). On niin vaikea myöntää heikkoutensa ja se, ettei toista ihmistä voi omistaa ja hallita. Voi vain toivoa parasta. 

 

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee parisuhteessa?!?

3 Kommenttia

Aistillisuuden ulottuvuuksia

heinäkuu 14, 2008 klo 2:03 ip (seksuaalisuus)
Tags: , , , ,

Aistillisuuteen viitataan usein seksuaalisävytteisesti, ja arkikielessä se tarkoittanee pehmopornoa. Samaa merkitystä saa myös eroottinen, eli määrittelyt tulevat sen mukaan, minkä verran paljasta pintaa näkyy. Pornossa näkyy kaikki yksityiskohtaisesti.

Itse määrittelisin nämä asiat toisin. Aistillisuus tarkoittaa muutakin kuin seksuaalista nautintoa. Yritän opetella näkemään koko elämän ja ympäröivän maailman eri tavoin aistittavana taiteena. (Joskus elämä on kyllä yhtä kärsimysnäytelmää ja itkuvirttä.) Hyvä ruoka. Musiikki. Luonnon äänet. Ruohon tunteminen jalkapohjien alla. Hämärä ilta ja kynttilät. Tuoksut. 

Eroottinen tarkoittaa  minulle jotain ihan muuta kuin Johanna Tukiaisen “eroottista” tanssia.

Ilmeisesti eroottinen määrittely tulee vähäpukeisuudesta, mutta kyllä täysissä vaatteissa voi olla 1000 x eroottisempi, jos on aistillisesti läsnä kehossaan.  Katseet ovat usein eroottisia. Eleet. 

Porno… sitä on hyvää ja huonoa. Minusta huonoa on sellainen, jossa vain keskitytään tekniseen suorittamiseen ja kuvakulmiin. Hyvää on sellainen, jossa on eroottista virettä, eli henkilöiden välisiä katseita, jotka ilmentävät mm. valtasuhteita tai keskinäistä intohimoa. En vedä rajaa siihen, mitä näytetään tai ei. Saa näyttää kaiken jos näyttää tyylillä. Jos jutussa on jokin jännite, se on kiinnostava. Eroottinen porno. 

Tuolta Tukiaisen linkistä selviää muutakin Pohjois-Suomessa olleista Oulun erotiikkamessuista. En ole itse sellaisilla käynyt koskaan. Messuista kerrotaan, että asiakaskunnasta suuri osa on nykyään naisia, ja se on alkanut vaikuttaa ohjelmatarjontaan. Hyvä niin. Ja että muutenkin messuista on tullut yleisesti hyväksyttävämmät ja pariskunnat käyvät siellä yhdessä. Olen käynyt siisteissä, naisille suunnatuissa erotiikkaliikkeissä, mutta tuollaisilla messuilla ehkä vaivautuisin suoraan, livenä edessä olevina esiintyjistä. Kokisin sen ehkä liian “päälle tulevana”, vaikka olisivatkin kaukana lavalla. Myös muun messuyleisön lähellä olo häiritsisi, koska olen kotona miehen kanssa kahden eroottisia pornoelokuvia katsoessa vaivautunut, kunnes kiihottuminen vie pois arkimielentilasta, pyyhkii julkisivun pois. Vaikka yleensä kannatan luonnollisuutta, myös seksilelut ovat päässeet eroottiseen elämääni mukaan. Pidän tärkeänä sitä, että huomio ei kiinnity liikaa elokuviin tai välineurheiluun. Ne eivät ole välttämättömyys, ja niitä käytetään aika harvoin. Lisämausteena siis. 

PS. Alkoi jo melkein kaduttaa ja ujostuttaa tämä postaus. Ja teki mieli alkaa pohtia seksibisneksen inhottavaa kaupallisuutta, sen vaikutuksia nuorten naisten elämiin, naisen asemaan seksiobjektina, eettisiä ja ihmisarvon kysymyksiä. Mutta en jaksa olla kaikessa ihan koko aikaa tiedostava. Anteeksi vain. Sitäpaitsi pyrin kannattaamaan reilun kaupan pornoa.

 

————-

Olin saanut kiinnostavia kommentteja, joihin palaan paremmalla ajalla. Nyt lähden nauttimaan tanssista kaikilla aisteilla :)

Kommentoi

Rakkaus – kun en helpompaa aihetta keksinyt :)

heinäkuu 7, 2008 klo 9:35 ip (Ihmissuhteet, parisuhde)
Tags: ,

Yritin aiemmassa postauksessa puhua parisuhteesta ja rakastamisesta. Kirjoitin siitä, miten toinen ihminen ei voi olla toisen jatkeena, ei täyttää toisessa olevaa tyhjyyttä. Huomatkaa myös Itkupillin mainio kommentti aiheeseen! 

Puutarhafilosofi sanoo paljon rakkaudesta, toivosta ja siitä, mitä “rakkaus” monelle on: 

Kyyninen ihminen taas elää ilman ymmärrystä historiasta ja ilman toivoa tulevasta- hänelle on olemassa vain nykyhetki joka määrittää hänen koko olemistaan. Sellaisen ihmisen rakkaus on modernia: odotettuja etuja, laskelmoitua mielihyvää, pinnallista kauneutta. Sellaisen rakkauden päätepisteestä löytyy yhteensopivat tuulipuvut, kivasti sisustettu asunto ja post coitum animal triste. Vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa. Sadut, joissa hyvyys oli kauneutta, unohtuvat ja tilalle tulevat tositarinat joissa rakkaus hiipuu kun maha kasvaa, hiukset harvenevat ja rypyt syventyvät. 

Erityisen hyvä oli “vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa”. Sitäkö kaipaamme, himoa tuntemattomilta ihmisiltä, jotta saisimme vahvistusta omasta vetovoimastamme, yleisestä hyväksyttävyydestämme naisina ja miehinä? Siitä, mitä Cosmo ja Sinkkuelämä kannustaa ihmisten irvikuvia olemaan? Aika säälittävää. Enkä voi väittää olevani täysin sellaisen yläpuolella.

Milan Kunderan teoksessa Identiteetti nainen kaipaa miesten katseita. Nainen kertoo miehelle, etteivät muut miehet enää käänny katsomaan häntä. Toivo siitä, että joku vielä haluaisi häntä. Tästä tulee kirjan kantava juoni. Sama teema toistuu mielestäni monissa elokuvissa ja kirjoissa, tässä se oli kiinnostavimmin kuvattu. Mitä muutakaan, kuin himon kohteena olemista tavoitellaan jossain Levottomissa jatko-osineen, tai nyt uusintana näkyvässä Vuoroin vieraissa -sarjassa 90-luvulta. Kaikki sellainen tuntuu minusta hyvin keskenkasvuiselta, ja surullista on, että himon ja narsismin alkeelliset tunteet halutaan pukea johonkin jaloon muotoon, “itsensä etsimiseen”. Vai onko juuri se ihmisyyttä? Vieteistä jalostetaan jotain korkeampaa?

Tunnen monta naista, jotka ovat vaihtaneet lennosta miestä ja selittäneet tekoaan erilleen kasvamisella, kyllästymisellä ja sillä, miten tuon uuden kanssa kaikki on niin helppoa.. ja muuta jalostettua himoa / tarvetta olla himon ja kiinnostuksen kohteena. Sen minä sanon, että se narsistinen tarve ei tule noista naisista katoamaan näissäkään liitoissa, vaan pian on Penankin kanssa lusikat jaossa ja naapurin Erkki on sittenkin Se Oikea. 

Eräs kahden miehen välissä ollut nainen esitti uhria ja näytti olevan kuin eksynyt pikkutyttö poikien keskellä, vaikka yritti kovasti selittää. Selittää, miten oli joutunut olemaan paljon yksin, vaikka oli aviomies ja miten tämä toinen mies antoi paljon enemmän huomiota ja aikaa. Aviomies ei enää ollut kiinnostava, ja pitemmät selittelyt paljastivat, ettei koskaan ollut oikeastaan ollutkaan, vaan kihloihin ja naimisiin mentiin, kun ei muutakaan keksitty. Suhteessa nainen oli kontrollifriikki, arki täyttyi pakollisista tekemisistä, kodin putsauksesta ja edustavista sukulaisvierailuista. Hän esitti itse parhaan kysymyksen tilanteeseensa “yksinkö olis pitänyt olla?”. Niinpä niin, ehkä se olisi ollut hänen tapauksessaan ihan suositeltavaa: oppia olemaan itsensä kanssa. Itsensä joutuu ennenpitkää kohtaamaan, tai sitä joutuu pakenemaan vuoteesta vuoteeseen. Itseään ei voi löytää ensimmäisen eikä toisen luota, pahoittelen. Tämä nainen oli uhrikertomuksensa mukaan “ajautunut” toisen miehen kainaloon, mutta mietinpä vain, kenen luo hän seuraavaksi ajautuu, kun miehen alkuhuuma ja kiinnostus hiipuu. Ei kai sitä yksin voi olla.

1 kommentti

Parisuhteellista

kesäkuu 26, 2008 klo 10:30 ap (Ihmissuhteet)
Tags: , , ,

Haluan sanoa parisuhteista muutaman sanan. Olen joskus entisessä elämässäni ollut voimakkaan symbioottisessa suhteessa, jossa toinen osapuoli piti minua oman minuutensa jatkeena, ei tuntevana ja tahtovana ihmisenä. Minä sallin sen. 

 

Tuosta suhteesta erottuani itsenäistyin ja kasvoin paljon. Aloin havaita ympäristöni ihmisten suhteita uudella tavalla, ja oman entisen suhteen näin ulkopuolelta. Minussa tapahtui suuri muutos. Aiemmin itsestään selvinä pitämäni ihmissuhdekuviot tulivat kyseenalaisiksi. 

 

Nyt elän tasa-arvoisessa suhteessa. Mieheni on maailman tasapainoisin tapaus, jonka kanssa on mahdollista molempien olla oma erillinen yksilönsä. Kaipa parisuhde on erilaisuuden hyväksymistä. Tai huono suhde, jossa on vallankäyttöä, on sitä ettei hyväksy mitään muuta kuin oman tapansa olla ja elää. Sellaista näkee paljon. “Minä olen oikeassa, kaikki muut ovat väärässä.” Omien asenteiden kyseenalaistamisen taito puuttuu. Puuttuu itsereflektion taito. Taito korjata omia ajatuksia ja tekemisen malleja. En tiedä, elänkö itsekin harhassa. Kun on vapaus olla mitä on, ei tarvitse muuttua. Mutta miksi pitäisi muuttua toisen pakottamana? Ehkä muutan itse itseäni jos haluan. Vapaus valita. Se on tärkeää. En tarvitse miestä isäkseni, minut on jo kerran yritetty kasvattaa. 

 

Usein näyttää siltä, että parisuhde kiteytyy valtataisteluun. Kumpi on oikeassa, kumpi elää oikein. Kumpi on parempi ihminen. Kumpi saa tahtonsa läpi. 

 

Monien naisten elämä näyttää täyttyvän siitä, millaiseksi koti sisustetaan, millaisia vaatteita heidän miestensä kuuluu käyttää ja ketä kutsutaan sunnuntaina kahville. Olen kai kummallinen naisolento, kun minulla ei ole tällaisia tarpeita. Nukkekoteja ja puettavia nukkeja saa lelukaupasta ja minä leikin mehukutsuni jo lapsena. Ihan riittävästi olen saanut hallita ympäristöäni. Enää ei tarvitse. 

 

Kummalliselta tuntuu se ajatus, että toinen ihminen voisi täyttää kaikki tarpeeni. Täyttää jonkin minussa olevan tyhjyyden. Siitä minun on itse kannettava vastuu. 

 

(Löysin aivan loistavan ajatuksen toisesta blogista tähän aiheeseen, jonka olisin toivonut olevan omani. Laitan sen tähän, jos saan luvan – Ja sainhan minä luvan. Kiitos Olematon ! ) 

 

En tarvitse sinulta
yhtään mitään, sillä
rakastan sinua.

 

Näin sen kuuluisi olla. 

 

Mutta lienee totta se, että vakka valitsee kantensa. Niin moni alistuu kontrolliin, tai tarvitsee toisen ihmisen oman valtansa alle. Ehkä omakin hauras minuuteni tarvitsi joskus arvostelijan sanomaan, miten tulee elää. Ehkä hänkin tarvitsi jonkun, jolle sanoa. Mutta tuolloin molemmissa ollut ihmisyys jäi kohtaamatta, se piiloutui valtataistelun alle.

 

edit: Ihan liikaa on ihmisillä myös olemisen malleja ja ihannekuvia, joita tavoitellessa tulee ohittaneeksi sen mitä jo on. Voimia haaskaantuu toisarvoisten seikkojen jahkailuun, ulkoisten asioiden vertailuun, kun olennaista olisi elää elämää. Eikä miettiä ja laskea ja kytätä, rakastaakohan tuo minua kun se unohti ystävänpäivän, harrastetaanko me keskimääräistä enemmän vai vähemmän seksiä, voiko juhannusta viettää eri paikoissa, ostetaanko uusi auto vai ei, mitähän naapurikin tästä ajattelee…

3 Kommenttia