Päästänkö irti vai pidänkö kiinni..

Suuret tunnekuohuni ovat hetkeksi ohi, mutta mietin parisuhdeasioita edelleen. Riidan jälkeen olemme taas huomioineet toisiamme uudella tavalla. Olen kokenut taas sitä vanhaa, hyvää yhteyttä toiseen ja muistanut, miksi tässä ollaan. Se on päässyt välillä unohtumaan, ja tiedän sen unohtuvan taas. 

Otsikko ei viittaa siihen, että haluaisin päästää irti tästä rakkaasta ihmisestä kokonaan. 

Mielessä pyörii edelleen nuo kommenteissa esiin tulleet Ismo Alangon kappaleet. 

“ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa suurta unelmaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
tai pakene”

“päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys”

 

Päästänkö irti “suuresta unelmasta”, eli omasta ihannekuvastani siitä, miten tämän elämän ja yhteiselämän tulisi kulkea? En ole rakentanut suuria unelmia, enkä pidä itseäni vaativana ihmisenä. Olen pikemminkin liian mukava ja sopeutuvainen. Hyväksyn ja hyväksyn. 

Jos olisin jalomielinen ja valaistunut, ajattelisin, että juuri tuosta rakkaudessa on kyse. 

Puutarhafilosofi kirjoitti taas niin hyvin kanien pyyteettömästä rakkaustarinasta , johon pari viikkoa sitten kävinkin kommentoimassa muka tietäen, mikä on oikein. Silloin kannatin täysin Puutarhafilosofin ajatusta “Rakkaus ei kysy: ”Mitä minä tästä saan?” vaan ”Jos antaisin sinulle kaikkeni, ottaisitko sen vastaan?”” 

Mietin ohjeita “suhteen eteen on tehtävä töitä”. Kyllä, huomaan rakkauden tekojen unohtuvan arjen askareisiin, ja samalla sen yhteyden rakkaaseen hiipuvan. Olisi kai lapsellista ajatella suhteen pysyvän yllä itsestään. Anna-Leena Härkönen on ollut useiden lehtien haastateltavana uuden kirjansa Ei kiitos tiimoilta. Jostain näistä haasatatteluista tartuin Härkösen ajatukseen siitä, että parisuhteen eteen työskentelyn takana on se, että vanehmmilla ikäpolvilla on ollut vaikeaa ja he kateellisina ovat päättäneet, ettei nuoremmilla saa olla helpompaa. Härkösmäisen kärjistetty ajatus kyllä ;) Mutta se viisaampi puoli oli Härkösen sanat siitä, miten hänen mielestään parisuhteen ei pitäisi olla projekti vaan turvallinen lepopaikka, jossa ei tarvitse yrittää mitään. 

Mutta vaikka en aktiivisesti yrittäisi tehdä suhteesta ihanteellista projektia, vaatii tiettyjen asioiden sietäminen ja hyväksyminen hirveästi omaa joustavuuttani ja sisäistä työskentelyä, jonka kautta huomaan muovautuneeni joiltakin osin joksikin, kuka en ole. Eli irti päästäminen johtaa joka tapauksessa pinnistelyyn, Kai tämä pinnistely on passiivista. Aktiivisessa hallinnassa pyrkisin parhaani mukaan välttämään näitä tilanteita ja “kasvattaisin” miestä ulos tietyistä tavoistaan. 

Kyse on kai siitä, että kunnioitan toista niin paljon, etten halua muokata häntä. Mutta miten on itsekunnioitukseni laita, jos muokkaan itseäni toisen kustannuksella…

Niin, olisinko kamala ihminen, jos vaihtaisin passiivisen pinnistelyn siihen, että aktiivisesti ruuvaisin, vääntäisin, säätäisin ja hinkkaisin suhdetta? Kaikella kunnioituksella toki. En vain halua miehen muuttuvan miksikään Ken-nukekseni..

 

”Minulle riittää että sinä olet olemassa.” sanoo Pyry tytölleen, ja on tosissaan. Kuinka moni ihminen voi rehellisesti sanoa niin rakastetulleen?” (Puutarhafilosofi) Niin, voinko sanoa samaa? Kyllä minä olen kiitollinen. Kiitos, kun olet olemassa. Kiitos, kun olet siinä. Vaikka oletkin ärsyttävä.

Sateen huumaava tuoksu

Jätinkin hai-saappaat eteisen nurkkaan ja valitsin lenkkitossut. Ne olivat olleet käyttämättöminä liian pitkän aikaa. Olen aloittanut ja lopettanut lenkkeilyharrastusta noin 6 kertaa parin vuoden sisällä. Nyt päätin, etten aloita mitään. Teen tämän lenkin, tänään, tässä kunnossa, tällä hetkellä. Ilman sitoumusta mihinkään harjoitteluohjelmaan. Päätös toimi. En ole juossut kuukausiin. Olin luovuttaa ensimmäisen parin sadan metrin aikana, kun jalka ei ollut nousta ollenkaan. Pilkoin matkani osiin. Vielä tuon lyhtypylvään ohi. Vielä tuon mutkan taakse. Tämän mopopoikaporukan kohdalla en varmasti luovuta. Tapailin mielessäni laulujen sanoja, ja päätin juosta “vielä tämän biisin ajan”. Onneksi minulla ei ollut iPod mukana, sillä sateen ropina ja illan hiljaisuus kuulosti kauniimmalta kuin mikään musiikki. Ja jossain vaiheessa huomasin nauttivani. Jalat olivat inhottavan märät, kylkeä puristi ja sade yltyi, mutta minä nautin juoksusta. Jos olisin nähnyt itseni ulkopuolelta (vielä tietäen, kenestä juoksun välttelijästä on kyse), olisin soittanut poliisin tai ambulanssin. Typerä hymy ja hullunkiilto silmissä juoksemassa kaatosateessa. Sain voimaa sateen tuoksusta ja metsän häikäisevästä vihreydestä. En suorittanut lenkkiä, vaan ehdin ihailla ympäristöäni. Tutussa kaupunginosassa eksyy valitettavan harvoin ja kulmat ovat liian tuttuja. Nyt eksyin hetkeksi tuntemattomalle polulle. Katselin matkalla, löytäisinkö jostain syreeninkukkia. Hämyisten polkujen ylle kaartuneet pensaat olivat kiusallaankin kitukasvuisia ja kukat rupsahtaneita, kun taas keskellä pihoja kasvavat kukoistivat valkoisuuttaan ja violettiuttaan kuin kiusallaan. “Nännännää, täällä olemme, valvovan silmän alla.” Kohtasin juuri ennen kotiani polulla kissan, joka oli kummallisessa asennossa. Hiippailin lähestyessäni sitä, mutta se säntäsi karkuun. Toinen kissa oli katseeltani katveessa, ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Taisin keskeyttää nuorenparin kesäisen heilastelun, antakaa anteeksi :)

 

Juoksusta jotain tietävät kertokoon, miksi sykkeeni nousi useaan otteeseen yli 190:n? Jos aloin tarkoituksella laskea sykettä, juoksu tyrehtyi lähes kävelyksi. Juoksin sykemittarin piippailuista välittämättä. Huono kunto kai. Olenko tuomittu löntystelemään kunnes jalomman näköiset liikeradat eivät aiheuta sykkeen nousua ylärajoilleen?

 

Kotiin saavuin edelleen typerä ilme kasvoillani ihmetellen sisuani ja outoa onnen tunnetta sateessa uittamisen jäljiltä. Ehkä koivut erittivät ilmaan eteeristen öljyjen huuruja… Kävin suihkussa ja korkkasin uuden suihkusaippuani, joka oli litrahinnaltaan lähellä ryöstöä. Minä halusin ostaa muutaman matkakokoisen pullon eri tuoksuisia saippuoita, koska olen puoli vuotta yrittänyt kuluttaa joululahjaksi saatua, kyllästyttävää saippuaa. Aistini vaativat vaihtelua.

 

Minulla on elämässäni pohdinnan paikka. Huomaan, että usein päädyn miellyttämisen ansaan sillä hinnalla, että itse kärsin. Sekin on valinta. Miksi valitsen ihmissuhteissani olla se, jonka päälle voi kaataa likavedet? Annan toisten määrittää olemisen tapani, “tällaisen säiliön tarvitsen ahdistukselleni, likavedelleni”, ja sellaiseksi muovaudun. Unohdan oman muottini. Olen pelkkä täydentävä vaste. Tällaiset päivät kuin tämä, jolloin teen itse valitsemiani asioita omassa tahdissani ja saan tilaa ajatella omia asioitani enemmän kuin muiden, vahvistavat ääriviivojani. Tässä olen ja tätä minä haluan.