Merkintä itselle

tammikuu 24, 2009 klo 11:40 am (egon pönkittäminen, hallinta, heikkous, heittäytyminen, Ihmissuhteet, mielen rajat ja mahdollisuudet, tunteet)
Tags:

Näyttää siltä, että käytän blogia ajatusteni ja tunteitteni selvittelyyn. 

Nyt mielessä pyörii muutos.

 

Minulla on mahdollisuus (ainahan on mahdollisuus, mutta nyt erittäin konkreettinen) kokeilla uudenlaisia asioita, jotka liittyvät opiskeluuni ja harrastukseeni. Ne houkuttelevat. Niihin tarttuminen tarkoittaa muuttoa paikkakunnalta. 

 

Omien intressien seuraamisen viehätyksen vastatunteena on hienoinen syyllisyys. Miksi? 

Enemmän kuin itse asia minua jännittää ystäville ja läheisille kertominen. 

Jos jäisin tänne ja tämän hetken elämään, voisin olla ihan tyytyväinen. Ja odotella, että jotain tapahtuu. Odotella, että ystävät tulevat kylään tai että ystävät vastaavat kutsuihini.  Eilen mietiskelin, mitä sisältöä elämässä, ja mitä sisältöä minussa on ilman muita ihmisiä? Sitä en voi tietää, ennen kuin otan pienen etäisyyden heihin. Mitä jää jäljelle, kun tuttu ja turvallinen elinpiiri muuttuu? 

Tuollaista kuoriutumista olen ennenkin tehnyt aika-ajoin. Nyt tuntuu siltä, että on aika luoda nahkani. 

Enkä tarkoita, että odottaisin muutokselta ihmeitä. Se olen silti vain minä. 

 

Niin, se syyllisyys tulee siitä, että koen hylkääväni läheiseni omien intressien takia. Tai en itse koe niin, vaan pelkään heidän kokevan sen niin ja syyllistävän minua siitä. Ja sitä, että nyt vastikään uudelleen lämmenneet ihmissuhteeni katkeaisivat. Mutta: en voi elää elämääni muille. Muiden ehdoilla, Muiden aikataulujen ja kiinnostusten armoilla. Täällä minä olen tähän asti ollut, saatavilla 24/7. Tarvitsetteko jotain? Voinko auttaa?  Nöyrästi saatavilla. Ikäänkuin ystävieni minun varaani laskemat suunnitelmat menisivät nyt mönkään. Pöh! En minä nyt NIIN tärkeä ole! :)  

Nyt on aika tehdä jotain, mikä palvelee minua. Ehkä se myöhemmin kasvaa joksikin, mikä ravitsee myös muita. Mutta ensisijaisesti omaa elämääni. 

Jep. Nyt kun sen kirjoitin auki, aiemmin tuntemani syyllisyys näyttää hupsulta. Teen itse itsestäni tärkeämpää kuin olenkaan. Olen itse valanut nämä kalterit ja odotukset itseäni kohtaan. 

Niin, mitä jää jäljelle, kun tällaisia hupsuuksia ja itselleen totena kertomia satuja lähtee kuorimaan pois? Mitä hupsuuksia tulee tilalle?

Mielenkiinnolla odotan. 

Haluan heittäytyä tuntemattomaan. Haluan elää epävarmuudessa. Haluan tulla paljaammaksi itselleni, jotta voin paljastaa todellisen itseni muille.

5 kommenttia

Intohimo

elokuu 29, 2008 klo 8:30 am (Ihmissuhteet, minuus, muutos)
Tags: , , , , , ,

Tulipas vaatimaton otsikko :)

Tapasin ihanan ihmisen, jolla selkeästi on intohimo läsnä kaikessa. Hän on innostunut työstään ja on kokee sen henkilökohtaisesti merkittäväksi. Hän kokee työnsä kautta koskettavansa ihmisiä syvältä ja pystyvänsä sitä kautta muuttamaan maailmaa paremmaksi. Kutsumus. Toisaalta hän tiedostaa työnsä realiteetit, ja hänellä on takataskussa toinen intohimo jota seurata, jos tämän hetkinen työ menee sellaiseksi, ettei siihen itse voi vaikuttaa. 

Niin, oma intohimoni tuntuu olevan kadoksissa. Joskus se oli vahvana mukana (lähes) joka päivä. Olen ollut vahvimmillani silloin, kun olin ulkoisesti heikoimmillani. Kun olin oman henkilökohtaisen kriisin keskellä, ja kaikki ulkoinen oli epävarmaa. Ihmissuhteet menivät uusiksi, työssä mikään ei ollut sanottua. Olin silloinkin matkalla, en missään nimessä perillä. Silti muistan tuon ajan parhaana. Ehkä perillä oleminen ei sovi minulle. 

Tuo ihana ihminen näyttää olevan muussakin elämässään täysillä mukana, auki. Ystävyyssuhteissaan rakastava ja lämmin. Kysyy ihmisiltä suoraan oikeita kysymyksiä, puhuu itse suoraan. Olennaisista asioista. Mitä minä teen? No kiemurtelen ja kiertelen ja kaartelen, annan ristiriitaisia lausuntoja “no toisaalta… mutta toisaalta”. Huomaan olevani aika hukassa itseltäni. Tai minä olen tässä, mutta mikä on suhteeni omaan elämääni, omiin asioihini? Aika kiero ja kiertelevä. “Teen nyt tätä tämän aikaa, kun x on pienempi paha kuin x”. Kun tällä ihanan intohimoisella ihmisellä oli selvät sävelet: teen tätä, koska se on kiinnostavaa ja innostavaa. Se poikkeaa suuresti monien ihmisten toimimisesta ulkoisten pakotteiden alla. 

Ja toisaalta  ( :) ) tulee sellainen olo, että eihän tämä yhteiskunta pyörisi, jos kaikki vain odottelisivat inspiraation syttymistä. Ja realistinen kyynikko minussa sanoo, että elämään kuuluu se, ettei aina saa kaikkea, mitä haluaisi. No ei varmaan, jos ei ole innostusta yrittämään. “Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, koska silloin ei ees näe mitä menettää” (Don Huonojen joku kappale). Kyynikko miettii myös, onko tämä intohimojen korostaminen individualismin tuotetta ja Dr. Philin saarnaa “sinun täytyy innostua elämästäsi”.

Se ei-kyyninen puoleni sanoo ihan muuta. Se sanoo, että elämä ilman intohimoa ja päämäärää ei ole elämää. Se sanoo, että riskejä on otettava. Se on joskus jossain mielenhäiriössä tatuoinut ihoonsa intohimoa symboloivan merkin, ja kirjoittanut aiheesta päiväkirjaansa, ettei sen merkitys unohtuisi. Onhan se unohtunut. Mielenhäiriöiset merkinnät kertovat, että joku on joskus ollut erittäin innoissaan itsestään ja elämänsä merkityksestä, Ne julistavat, että elämässä tulee olla sisältöä ja omia intohimoja on seurattava. Ei saa kangistua kaavoihinsa. Ne julistavat elämäniloa ja -halua, sekä itsekunnioitusta. Taistelua. Pelkojen kohtaamista. “It’s better to burn out than fade away”. 

 

Katilein oli tehnyt hauskan “elämän aakkoset” -jutun, jonka teen itsekin joskus… Täytyy vielä miettiä. Hänen I:nsä oli Intohimo. Elämän kantava voima. 

Mikä merkitys intohimolla on sinun elämässäsi?

Jutta kirjoitti lähtemisestä. Minulla on pitkään ollut tarve lähteä yksin jonnekin. Siispä lähden. Jospa löytäisin matkalta pilkahduksen intohimoa.

Ensi viikkoon! :)

8 kommenttia

Vanhat tutut jutut

elokuu 13, 2008 klo 2:20 pm (Ihmissuhteet)
Tags: , , ,

Minähän törmäilen vanhoihin tuttuihin oikein urakalla.. Luurangot kolistelevat ulos kaapeistaan. Sitä vain ihmettelen, miten ihmiset pysyvät aikalailla muuttumattomina. Paitsi minä itse tietenkin ;) Niin tuttuja ja samanlaisia. Vaikka mitä olisi tapahtunut siinä välissä. Eikö sisäinen muutos näy ulospäin?

 

Jotkut kohtaamiset ja tuttavuudet jäävät lyhyiksi. Mutta se ei tarkoita sitä, että lyhyt kohtaaminen elämän varrella olisi vähemmän arvokas kuin hiekkalaatikolta hautaan kestävä. Muistelen usein paria ihmistä, jotka ovat hävinneet omille teilleen. Heidän kohtaamisensa oli arvokasta, vaikka siitä ei seurannut kestävämpää ystävyyttä. Myös monet blogimaailmassa kohtaamani ihmiset tuntuvat läheisemmiltä kuin moni oikea tuttu.

3 kommenttia

Itseriittoisuuden ansat

heinäkuu 6, 2008 klo 9:56 pm (heikkous, hengellisyys, Ihmissuhteet, minuus, muutos, tarvitsevuus)
Tags: , , ,

Erkki Lampén kirjoittaa (Kodin kuvalehti 19.6.2008.) seuraavaa:

Jotkut ihmiset kadottavat itsensä toisten seurassa, minulle tuntuu välillä käyvän niin yksinäisyydessä. Kun tuijottaa omaan napaansa ja keskittyy liiaksi itsensä kuuntelemiseen, ääneen pääsevät vääränlaiset huutelijat. Tai sitten tulee pelkkää kohinaa. 

Lampén kirjoittaa siitä, miten hän yritti yhtä aikaa paeta itseään ja löytää itsensä lähtemällä ulos, mutta päätyikin yrittämään itsensä piilottamista tai muuttamista ostamalla uusia tavaroita. Hän oli löytänyt “itsensä” niistä hetkistä, kun rupatteli muiden ihmisten kanssa ja auttoi kaveria arkisissa askareissa turhia miettimättä. 

Minäkin olen usein huomannut, että itseni unohtaminen toiminnassa, vuorovaikutuksessa ja hetkessä elämisessä muistuttaa oleellisesta. Yksin, itsessään, ei voi olla sitä mitä on silloin kun on yhtä ympäristön kanssa. 

——

Olen jonkin aikaa kokenut pientä avautumista uskonnollisuuteen/hengellisyyteen. Olen siis eronnut “syntymäuskonnostani”. Minulla oli elämässä vaihe, jolloin halusin selviytyä kaikesta yksin, ilman apua. Riisuin elämäni melko askeettiseksi. Analysoin tarkkaan, mitä piilotettuja riippuvuuksia liittyi silloisiin ihmissuhteisiini ja halusin kohdata itseni ilman pakenemista mihinkään. Nyt huomaan paenneeni pärjäämiseen. Tiedän, että voin elää ilman ystäviä, ilman päihteitä, ilman jumalia ja välittämättä mistään. Mutta haluanko tehdä niin? Minäkin tarvitsen jotain. Ehkä piti käydä tyhjänä, jotta voisi tulla täydeksi. 

 

Tarvitsen, jotta minulla olisi itselläni enemmän annettavaa. Askeettisella, itseriittoisella, kuihtuneella ja katkerala ihmisellä ei ole. 

 

Olen pitänyt uskoa ja uskontoa ihmisen pakokeinona. Paetaan maailman hallitsemattomuutta, paetaan omaa vastuuta omasta elämästä. Mutta tarvitseeko sen tarkoittaa samaa minulle? Voisinko edelleen kokea olevani vastuullinen ja tasapainoinen ihminen? Kuvittelen, että menettäisin jotain, mutta voisinko sittenkin saada? Saada, jotta voisin antaa eteenpäin?

 

 Ihmissuhteissa sorrun itseriittoisuuteen vetoamalla vahvuuteeni. Mikä minusta tekisi vahvemman? Enhän edes uskalla olla heikko. Elämässäni kuvittelen kykeneväni korkeaan moraaliin ilman “moraalinvartijaa”, jumalhahmoa. Yritän kaikessa kannatella itse itseäni. Olla aikuinen. Mutten ole niin voimakas, että jaksaisin kannatella ketään, itseänikään. Kuvittelin, että niin voisi tehdä. Että voisin omalla mielenhallinnallani hallita myös epävarmuutta siten, että vain hyväksyn olemassaolevan kaaoksen ja sen, ettei vastauksia ole. 

 

En ole valmis heittäytymään. En uskalla päästää irti kovasti taistelemastani näennäisestä riippumattomuudesta. Olen alkanut myöntää tarvitsevani ihmisiä. Olen alkanut olla armollisempi ja luopunut askeettisesta asenteesta. En edellytä yksin pärjäämistä muiltakaan. Liikojen vaatimusten alla kuihtuisin. 

 

Minua houkuttaa ajatus, että minun kauttani voisi virrata pieninä tekoina jotain suurempaa voimaa. Olen kuvitellut ihmisen yksin, omilla voimavaroillaan kykenevän siihen. Riittääkö ihmisen oma rakkaus, vai tarvitaanko suurempaa? Minusta tuntuu, että maailmaan mahtuisi vielä rakkautta. Tuntuu, että se tarvitsisi sitä kovasti. Täytyy kai myöntää, että tarvitsen itsekin.

 

Uskallanko ottaa sitä vastaan? En tiedä. Harkitsen.

 

————————————————————————————–

PS. Joku näyttää lukevan sivuani Googlen käännöskoneella, joka ei ihan toimi tähän tekstiin ;) / It would be really interesting to know, who keeps coming to my blog through Google Translator, because these words don´t seem to make any sense on that page ;)

Jätä kommentti

Sekalaista

heinäkuu 5, 2008 klo 12:25 pm (Ihmissuhteet, keittiöpsykologia, minuus, muutos, soffafilosofia, Tunnelmat)
Tags:

 

Olen ollut pari päivää hiljaa. Olen elänyt välillä. Olen nauttinut kesän lämmöstä. Siitä, miten toisenlaiseksi tunnelma muuttuu sään mukana. 

 

Minulla on ollut hauskaa seuraa. Olen myös nauttinut yksinäisistä hetkistä. Niistä, jotka muistuttavat kuka minä olinkaan ja mikä minussa on muuttumatonta. Koska tuntuu, että minussa on pysyvää vain muutos, ainainen ailahtelevuus. Se, että en halua asettua tiettyihin uomiin. Jossain kommentissa sanoin, että ahdistun jos minut yritetään ahtaa johonkin rooliin, ja alan pyristellä irti. Jossain kirjassa joskus oli ajatus, että ystäviä tarvitaan vain peileiksi heijastamaan ja muistuttamaan entistä itseämme. Että muistaisimme. Mutta jos en halua muistaa joskus ollutta, vaan haluan olla alati muuttuva? Silloin kai täytyy vaihtaa peilejä. Kivat peilit voisin pitää, mutta ne, joista heijastuu kurttuinen ja vääristynyt naama, kaipaavat ainakin puhdistusta. 

 

Säilyäkseen muuttumattomana tarvitsee melko paksun suojakilven kaikilta vaikutteilta. En halua sitä.

 

Eri ihmiset saavat minusta esiin erilaisia puolia. Jos en enää pidä jostakin ihmisestä, se lienee merkki muutoksesta ja siitä, etten pidä hänen seurassa itsestäni esiin nousevista puolista.

 

Hmm, lieneekö tämä sama teema toistuva näissä kirjoituksissa? Ehkä olen murrosvaiheessa. Uusiudun ja luon nahkaani monella tavalla. 

 

Toisaalta haikailen usein mennyttä. Mennyttä itseäni. Mutta siihen ei ole paluuta. Eikä tämä tarkoita, että juuri nyt olisin erityisen onneton. Olen oikeastaan tosi onnellinen tällä hetkellä. Jotain runollista haikeutta vaan esiintyy aika-ajoin. Ehkä menneeseen palaamisen sijaan minusta on nousemassa jotain uutta. Jossain (taas yhtä pätevä lähde :P ) kirjoitettiin, että paratiisi on olemassa vain sieltä karkoitetuille, muistoissa. Paratiisissa eläminen ei ole mahdollista. Niin totta. Kun oikein yritän, menneisyydestä nousee esiin myös ne ikävät, surulliset ja tylsät asiat. Mutta päällimmäisenä on se onnen tunne. Ehkä se tunne on parasta, mitä voin menneestä tavoittaa. 

 

Ei liene hyvä kerätä ympärilleen vain kauniita heijastuksia itsestään. Siksi pidän myös absurdeista tilanteista, joihin näytän usein altistavan itseni. Uskaltaa hellittää totutusta, heittäytyä. Altistua. Jaloa valaistumista vai typerää toimintaa vailla itsesuojeluvaistoa? En tiedä.

–

 

Puutarhafilosofi kirjoitti käsityökulttuurin muuttumisesta. Nykyään on enemmän vapaa-aikaa, mutta silti ei ole aikaa. Kaiken täytyy olla tehokasta ja nopeaa. Näin blogimaailmaa seuraavana täytyy todeta, että käsityöt ovat kasvattaneet suosiotaan ja ovat jopa trendikkäitä. Mietin kuitenkin, tehäänkö niitäkin paetakseen itseään. Monella on tekemisissään suorituksen maku. Käsityöblogeja päivitetään ja salaisia askarteluyllätyksiä lähetetään lähes työkseen. Voisi kysyä, kenellä on aikaa? Monella on. Mutta ajan vajastaminen suorittamiseen ja protestanttisen työmoraalin lonkeroiden yltäminen vapaa-aikaan ja harrastuksiin on pelottavaa. Ei voi vain harrastella sillointällöin, vaan on tehtävä tulosta blogiin kuvattavaksi. Moni on joutunut yhteiskunnan kannalta tuottamattomaksi eli työttömäksi tai kotiäidiksi. Kun sitä kautta ei saa arvostusta, pitää jotenkin lunastaa asemansa. Miksi emme arvostaisi ihmistä sinänsä, vaan aina hänen suoritustensa kautta?

Ehkä tulkintani on kärjistetty ja joku ihan huvikseen ja harrastuksekseen käsityöblogia pitävä nauraa partaansa. Mutta näinkin sen voisi nähdä, ajan kuvana. Ehkä haluan tahallani aiheuttaa keskustelua :)

Jaakko Heinimäki kirjoitti hyvin ihmisyyden arvostamisesta. 

 

Jätä kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.