Nyt tuli tarve kirjoittaa jostain niin epämääräisestä ja abstraktista, etten tiedä oikeita sanoja…
Ehkä tarkoitan sitä ristiriitaa, mitä koen elämässäni hallinnan ja irti päästämisen välillä. Joskus voin olla hyvin onnellinen, kun tyynesti hyväksyn kaiken. Päästän irti, laitan elämän (muiden näkökulmasta) läskiksi, en ota elämää ja itseäni liian vakavasti.
Sitten tulevat vastaan normit: täytyisi olla tehokas ja aikaansaava, täytyisi suorittaa ja ansaita oikeus olemassaoloonsa, täytyisi tehdä jotain. Täytyisi ottaa elämä haltuun.
Olen ollut kesän aika onnellinen. Aika rento. Aika löysin rantein. En ole laittanut elämää ihan risaiseksi, mutten pingottanutkaan. Ollut. Elänyt ja hengittänyt. Katsonut, mitä tapahtuu. “Urallani” olen mennyt pikemminkin taaksepäin, tehnyt vähemmän stressaavaa hommaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus “parempaan” – muiden näkökulmasta. Minulle tämä on ollut juuri sopivaa.
En ole oikeastaan tehnyt mitään, en ole suorittanut hienoja kesälomamatkoja enkä pessyt ikkunoita, vaikka piti.
Olen paljon onnellisempi kuin viime talvena, jolloin suoritin hurjan määrän kursseja yliopistolla. Piti muka olla tehokas, kun olen jo niin vanha. Ansaita jotenkin paikkansa ja oikeutensa vielä olla opiskelijana.
Niin, taas tämä “päästääkö irti vai pitääkö kiinni?”.
Miten osaisin pitää kiinni tästä omasta kokemuksesta, mikä on minulle hyväksi. Enkä siitä, mitä ne kuuluisat “muut” pitävät arvossa. Palaan taas aiemmin mainitsemaani Siikalan elämä – maailma -jaotteluun. Kiinni pitäminen on maailman säännöissä ja rakenteissa pyristelyä. Irti päästäminen antaa tilaa elämälle olla ja virrata minussa.
Mietin, miksi aina haaveilen jostain totaalisesta irtiotosta, mutten kuitenkaan toteuta sitä. Riskinä on kai, etten enää haluaisi palata ollenkaan tähän yhteisöön, siis yhteiskuntaan. Kaipa sitten sinnittelen tässä sisällä, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana.
Löysin todella kiinnostavan blogin, johon aion palata ihan ajan kanssa. Pikainen selailuni vahvisti kuitenkin sitä, että on olemassa monenlaisia tapoja olla ja elää. Löysin sieltä myös ego-näkökulman, eli irti päästäneenä ja heittäytyneenä minulle hyvin moni maailman asia on “ihan sama” tai hyväksyttävissä, mutta ego pitää ylpeänä kiinni. (Siikala käyttää elämän vastustajasta nimeä Eegon.) Kai tämäkin analyysi on egon ylpeyden tarvetta saada kaikki asiat haltuun ja ymmärretyiksi. Ymmärtäisinpä myöntää, etten ymmärrä mitään 
Edellä mainitussa blogissa oli mielenkiintoista asiaa myös kehosta. Kirjoittaja pohtii, miten usein ihmiset ovat jännittävät kehoaan sen takia, että tulee olla yleisesti hyväksytty ja “cool”. Usein. Harrastan monesti ihmisten kehonkielen tarkkailua. Yhteiskunta asettaa monia odotuksia kehon asennoille, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Itse esimerkiksi istun kotona tuskin koskaan tuolilla, vaan oleskelen pehmeällä matolla milloin mitenkin päin. Nivelet saavat olla täysin kiinni ja täysin auki, mikä ei ole mahdollista töissä ja opiskellessa tuolilla kököttäessä. Harrastuksestani (onko se nyt jotain kehon mukaista liikuntaa, vai miksi sitä kutsuisi) olen oppinut vihdoin rentouttamaan mahan. Naisille on tyypillistä vetää vatsaa sisään ja pidättää hengitystä, jolloin rintakehän ja koko ylätorson asento menee epäluonnolliseksi. Itsellänikin oli tissit ennen pystyssä ja hartiat korvissa. Alavatsan rentous on vapauttanut ylävartalon jännityksiä. Myös lantion virheasento on alkanut korjautua. Tuntuu, että vatsan toimintakin on normalisoitunut. Ihan vaan rentoutumalla ja päästämällä hengityksen vapaaksi. Ennen hengitin pinnallisesti keuhkojen yläosalla, nykyään hengitys menee ihan alas asti. Aluksi rentona oleminen oli vaikeaa, kun en ollut tottunut hyväksymään vapaana pömpöttävää mahaa. Nyt, kun olen vuoden sisällä tottunut tähän tilaan, en enää pystyisi olemaan millään muulla tavalla. Vatsan laihistaminen ahdistaa. Kokeilepa tätä kotona
