Hyväksyntää

Nyt tuli tarve kirjoittaa jostain niin epämääräisestä ja abstraktista, etten tiedä oikeita sanoja…

Ehkä tarkoitan sitä ristiriitaa, mitä koen elämässäni hallinnan ja irti päästämisen välillä. Joskus voin olla hyvin onnellinen, kun tyynesti hyväksyn kaiken. Päästän irti, laitan elämän (muiden näkökulmasta) läskiksi, en ota elämää ja itseäni liian vakavasti. 

Sitten tulevat vastaan normit: täytyisi olla tehokas ja aikaansaava, täytyisi suorittaa ja ansaita oikeus olemassaoloonsa, täytyisi tehdä jotain. Täytyisi ottaa elämä haltuun. 

Olen ollut kesän aika onnellinen. Aika rento. Aika löysin rantein. En ole laittanut elämää ihan risaiseksi, mutten pingottanutkaan. Ollut. Elänyt ja hengittänyt. Katsonut, mitä tapahtuu. “Urallani” olen mennyt pikemminkin taaksepäin, tehnyt vähemmän stressaavaa hommaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus “parempaan” – muiden näkökulmasta. Minulle tämä on ollut juuri sopivaa. 

En ole oikeastaan tehnyt mitään, en ole suorittanut hienoja kesälomamatkoja enkä pessyt ikkunoita, vaikka piti.

Olen paljon onnellisempi kuin viime talvena, jolloin suoritin hurjan määrän kursseja yliopistolla. Piti muka olla tehokas, kun olen jo niin vanha. Ansaita jotenkin paikkansa ja oikeutensa vielä olla opiskelijana. 

Niin, taas tämä “päästääkö irti vai pitääkö kiinni?”. 

Miten osaisin pitää kiinni tästä omasta kokemuksesta, mikä on minulle hyväksi. Enkä siitä, mitä ne kuuluisat “muut” pitävät arvossa. Palaan taas aiemmin mainitsemaani Siikalan elämä – maailma -jaotteluun. Kiinni pitäminen on maailman säännöissä ja rakenteissa pyristelyä. Irti päästäminen antaa tilaa elämälle olla ja virrata minussa. 

Mietin, miksi aina haaveilen jostain totaalisesta irtiotosta, mutten kuitenkaan toteuta sitä. Riskinä on kai, etten enää haluaisi palata ollenkaan tähän yhteisöön, siis yhteiskuntaan. Kaipa sitten sinnittelen tässä sisällä, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. 

Löysin todella kiinnostavan blogin, johon aion palata ihan ajan kanssa. Pikainen selailuni vahvisti kuitenkin sitä, että on olemassa monenlaisia tapoja olla ja elää. Löysin sieltä myös ego-näkökulman, eli irti päästäneenä ja heittäytyneenä minulle hyvin moni maailman asia on “ihan sama” tai hyväksyttävissä, mutta ego pitää ylpeänä kiinni. (Siikala käyttää elämän vastustajasta nimeä Eegon.) Kai tämäkin analyysi on egon ylpeyden tarvetta saada kaikki asiat haltuun ja ymmärretyiksi. Ymmärtäisinpä myöntää, etten ymmärrä mitään :)

 

Edellä mainitussa blogissa oli mielenkiintoista asiaa myös kehosta. Kirjoittaja pohtii, miten usein ihmiset ovat jännittävät kehoaan sen takia, että tulee olla yleisesti hyväksytty ja “cool”. Usein. Harrastan monesti ihmisten kehonkielen tarkkailua. Yhteiskunta asettaa monia odotuksia kehon asennoille, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Itse esimerkiksi istun kotona tuskin koskaan tuolilla, vaan oleskelen pehmeällä matolla milloin mitenkin päin. Nivelet saavat olla täysin kiinni ja täysin auki, mikä ei ole mahdollista töissä ja opiskellessa tuolilla kököttäessä. Harrastuksestani (onko se nyt jotain kehon mukaista liikuntaa, vai miksi sitä kutsuisi) olen oppinut vihdoin rentouttamaan mahan. Naisille on tyypillistä vetää vatsaa sisään ja pidättää hengitystä, jolloin rintakehän ja koko ylätorson asento menee epäluonnolliseksi. Itsellänikin oli tissit ennen pystyssä ja hartiat korvissa. Alavatsan rentous on vapauttanut ylävartalon jännityksiä. Myös lantion virheasento on alkanut korjautua. Tuntuu, että vatsan toimintakin on normalisoitunut. Ihan vaan rentoutumalla ja päästämällä hengityksen vapaaksi. Ennen hengitin pinnallisesti keuhkojen yläosalla, nykyään hengitys menee ihan alas asti. Aluksi rentona oleminen oli vaikeaa, kun en ollut tottunut hyväksymään vapaana pömpöttävää mahaa. Nyt, kun olen vuoden sisällä tottunut tähän tilaan, en enää pystyisi olemaan millään muulla tavalla. Vatsan laihistaminen ahdistaa. Kokeilepa tätä kotona :)

Ahtaat kehykset

Suosikkiharrastukseni on lukea Hesarin kulttuurisivuilta uusista kirjoista. Melkein kuin olisin lukenut kokonaiset kirjat. Melkein. Nyt sunnuntaina huomioni kiinnittyi Marjo Niemen Miten niin valo -romaaniin. “Jälkiteollisen yhteiskunnan urbaaneissa kehyksissä seurataan kolmen naisen elämää – tai pikemminkin yrityksiä räpiköidä niistä ulos.” Tuntuu kierolta ajatukselta pyristellä irti elämästä. Käyttäisin sanaa maailma kuvaamaan kehyksiä, sillä elämä on jotain muuta. Myöhemmin artikkelissa sanotaan paremmin: “kolme naista alkavat — kaivautua lähemmäs sisäisen maailmansa kerroksia”. Kosketus elämään katoaa, kun alkaa kuunnella enemmän maailman tarpeita ja juoksee itsensä perässä itsensä ulkopuolella. Kuten Hesarin artikkelissakin kuvataan kirjan henkilöä: “Anni on aina kulkenut onnea ja menestystä lupaavien rastien mukaan: uurastanut töissä sijoitusalalla, seurannut trendejä, koettanut turhaan saada lasta aviomiehensä kanssa, muuttanut Espooseen, sisustanut, istuttanut japanilaisen puutarhan ja “vaihtanut harrastuksia kuin paitaa ja paitaa kuin harrastuksia”. Tai miten toinen henkilö “väkipakolla sulloo sisältöä elämän joustamattomiin rakenteisiin”. 

 

Onhan näitä kasvutarinoita kohti todellista itseä, ulos keskiluokkaisesta unelmasta -tarinoita nähty. Enkä taida lukea kokonaista kirjaa, sen verran kliseisiltä hahmot vaikuttavat ainakin tuon Hesarin jutun perusteella. Mutta silti mukava lukea tiivistetty, valmiiksi pureskeltu analyysi teoksesta ja miettiä aamukahvin mittaisia ajatuksia. 

 

Noin viikko sitten samaisen lehden samoilla sivuilla oli juttua naisten ja miesten kirjoittamista ihmissuhdekuvauksista. Tuorein kirja oli Härkösen Ei kiitos. En muista kirjoituksen tarkkoja sanakäänteitä enkä sisältöä, mutta jäi sellainen mielikuva, että Härkösen teoksen katsotaan rikkovan tabuja ja tuovan esiin uudenlaisen asetelman parisuhteessa, uudenlaiset miehen ja naisen roolit. Jutussa vertailtiin nais- ja mieskirjailijoiden tapaa kuvata ihmissuhteita, ja miten miehen kirjoittamaa tunnetekstiä pidetään herkkänä ja modernina, kun taas naisen vastaavaa neuroottisena ja itsekeskeisenä marinana. 

 

Toisessa Härkösestä kertovassa jutussa viitataan Niina Hakalahden teokseen Uimataito. ”Miksi kumpikaan ei ole enää tyytyväinen ihmiseen, jonka aikoinaan valitsi kumppanikseen? Mihin katosivat naisen kauneus ja miehen voima? Miksi keskustelun sijasta valahdetaan katkeraan syyttelyyn ja pikkumaiseen vallankäyttöön Samanlaista aihepiiriä käsitteli Niina Hakalahti kevään romaanissaan Uimataito - ja vielä nuorempien elämässä. On kuin suomalaiset kuluisivat nykyään loppuun entistä varhemmin, siitä huolimatta että puutteesta ja sodasta alkaa olla ihmisikä. Kokemuksen ja kypsyyden antamaa turvaa heillä ei tunnu olevan. Onko niin, ettei sitä kerrykään, kun nuoruus jatkuu keski-ikään asti?” 

Hakalahden Uimataidosta voi lukea täältä. Jutun perusteella Hakalahden kirja vaikuttaa monipuolisemmalta, hauskemmalta ja kiinnostavammalta kuin Härkösen. Tai sitten Härkösen aihe pääsisi liian lähelle omia ihonalaisia kerroksiani, tukahdutettua muistojani entisen miehen torjunnasta ja henkisestä alistamisesta. Sille en osaa nauraa vieläkään. Joskus olen pitänyt Härkösen huumorista ja tavasta kirjoittaa. Uusimmassa hän kuulemma kuvaa seksikohtauksia hyvin teknisesti ja “pornosti”. En ole pitänyt enää muutaman edellisen kirjan jälkeen. Enkä pitänyt vanhoistakaan uudelleen luettuina. Ne ovat alkaneet tuntua keskenkasvuiselta, narsistiselta marinalta.