Hyväksyntää

Nyt tuli tarve kirjoittaa jostain niin epämääräisestä ja abstraktista, etten tiedä oikeita sanoja…

Ehkä tarkoitan sitä ristiriitaa, mitä koen elämässäni hallinnan ja irti päästämisen välillä. Joskus voin olla hyvin onnellinen, kun tyynesti hyväksyn kaiken. Päästän irti, laitan elämän (muiden näkökulmasta) läskiksi, en ota elämää ja itseäni liian vakavasti. 

Sitten tulevat vastaan normit: täytyisi olla tehokas ja aikaansaava, täytyisi suorittaa ja ansaita oikeus olemassaoloonsa, täytyisi tehdä jotain. Täytyisi ottaa elämä haltuun. 

Olen ollut kesän aika onnellinen. Aika rento. Aika löysin rantein. En ole laittanut elämää ihan risaiseksi, mutten pingottanutkaan. Ollut. Elänyt ja hengittänyt. Katsonut, mitä tapahtuu. “Urallani” olen mennyt pikemminkin taaksepäin, tehnyt vähemmän stressaavaa hommaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus “parempaan” – muiden näkökulmasta. Minulle tämä on ollut juuri sopivaa. 

En ole oikeastaan tehnyt mitään, en ole suorittanut hienoja kesälomamatkoja enkä pessyt ikkunoita, vaikka piti.

Olen paljon onnellisempi kuin viime talvena, jolloin suoritin hurjan määrän kursseja yliopistolla. Piti muka olla tehokas, kun olen jo niin vanha. Ansaita jotenkin paikkansa ja oikeutensa vielä olla opiskelijana. 

Niin, taas tämä “päästääkö irti vai pitääkö kiinni?”. 

Miten osaisin pitää kiinni tästä omasta kokemuksesta, mikä on minulle hyväksi. Enkä siitä, mitä ne kuuluisat “muut” pitävät arvossa. Palaan taas aiemmin mainitsemaani Siikalan elämä – maailma -jaotteluun. Kiinni pitäminen on maailman säännöissä ja rakenteissa pyristelyä. Irti päästäminen antaa tilaa elämälle olla ja virrata minussa. 

Mietin, miksi aina haaveilen jostain totaalisesta irtiotosta, mutten kuitenkaan toteuta sitä. Riskinä on kai, etten enää haluaisi palata ollenkaan tähän yhteisöön, siis yhteiskuntaan. Kaipa sitten sinnittelen tässä sisällä, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. 

Löysin todella kiinnostavan blogin, johon aion palata ihan ajan kanssa. Pikainen selailuni vahvisti kuitenkin sitä, että on olemassa monenlaisia tapoja olla ja elää. Löysin sieltä myös ego-näkökulman, eli irti päästäneenä ja heittäytyneenä minulle hyvin moni maailman asia on “ihan sama” tai hyväksyttävissä, mutta ego pitää ylpeänä kiinni. (Siikala käyttää elämän vastustajasta nimeä Eegon.) Kai tämäkin analyysi on egon ylpeyden tarvetta saada kaikki asiat haltuun ja ymmärretyiksi. Ymmärtäisinpä myöntää, etten ymmärrä mitään :)

 

Edellä mainitussa blogissa oli mielenkiintoista asiaa myös kehosta. Kirjoittaja pohtii, miten usein ihmiset ovat jännittävät kehoaan sen takia, että tulee olla yleisesti hyväksytty ja “cool”. Usein. Harrastan monesti ihmisten kehonkielen tarkkailua. Yhteiskunta asettaa monia odotuksia kehon asennoille, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Itse esimerkiksi istun kotona tuskin koskaan tuolilla, vaan oleskelen pehmeällä matolla milloin mitenkin päin. Nivelet saavat olla täysin kiinni ja täysin auki, mikä ei ole mahdollista töissä ja opiskellessa tuolilla kököttäessä. Harrastuksestani (onko se nyt jotain kehon mukaista liikuntaa, vai miksi sitä kutsuisi) olen oppinut vihdoin rentouttamaan mahan. Naisille on tyypillistä vetää vatsaa sisään ja pidättää hengitystä, jolloin rintakehän ja koko ylätorson asento menee epäluonnolliseksi. Itsellänikin oli tissit ennen pystyssä ja hartiat korvissa. Alavatsan rentous on vapauttanut ylävartalon jännityksiä. Myös lantion virheasento on alkanut korjautua. Tuntuu, että vatsan toimintakin on normalisoitunut. Ihan vaan rentoutumalla ja päästämällä hengityksen vapaaksi. Ennen hengitin pinnallisesti keuhkojen yläosalla, nykyään hengitys menee ihan alas asti. Aluksi rentona oleminen oli vaikeaa, kun en ollut tottunut hyväksymään vapaana pömpöttävää mahaa. Nyt, kun olen vuoden sisällä tottunut tähän tilaan, en enää pystyisi olemaan millään muulla tavalla. Vatsan laihistaminen ahdistaa. Kokeilepa tätä kotona :)

Kaksoiselämä

Päädyin jonkun keskustelupalstan kautta tänne http://www.mentores.fi/testi.htm testaamaan tunnelukkoja. Vahvimmat tunnelukkoni ovat alistuminen ja vajavuus. 

Alistuminen
Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

“Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Saatat kokea voimattomuutta vaikuttaa elämäsi tapahtumiin ja toivot asioiden vain jotenkin järjestyvän. Muiden on helppo tulla toimeen kanssasi, koska olet joustava ja vältät ristiriitoja. Et osaa asettaa rajoja, teet enemmän kuin muut asioiden eteen ja sinun on vaikea vaatia että oikeuksiasi kunnioitetaan. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Saatat pitää muiden mielipiteitä ominasi ja sinusta tuntuu ettei sinulla ole mielipiteitä asioista tai et ainakaan ilmaise niitä suoraan. Ehkä puhut asioista kuten arvelet kuulijan haluavan etkä osoita avoimesti erimielisyyttäsi. Joskus saatat ottaa välinpitämättömän “aivan sama” asenteen. Uhraudut vapaaehtoisesti koska muiden tarpeet ylittävät omasi. Samalla tunnet mielipahaa tai kiukkua siitä että joudut kerta toisensa jälkeen syrjäyttämään omat tarpeesi. Yleensä pidät kiukkusi sisälläsi tai ilmaiset mieltäsi mököttämällä. Joskus suuttumus kuitenkin purkautuu yllättävänä kiukunpuuskana tai raivokohtauksena. Sinua kiehtovat ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia. Tai sitten tunnet vetoa tarvitseviin ja riippuvaisiin ihmisiin, joiden tarpeita voit loputtomiin täyttää. ”

Niinkö? :O Tämä näkyy varmaan kilometrien päähän ilman mitään testejä tai psykologista silmää :D

 

Vajavuus
Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

“Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan – myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.”

Aivanko todella? :O 

Voisin jatkaa itseni ilmaisua laulujen sanoilla: “kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään…” Edellä kuvatut tunnelukot kuvaavat minua hyvin. En ole tällä hetkellä koulutustani vastaavissa tehtävissä, mutta välttelen viimeiseen asti puhumasta siitä, että koulutukseni on korkeampi kuin muiden työkavereiden. Häpeän ja pelkään joutuvani silmätikuksi. Se on minulle ominainen tapa toimia, vaikka toki voisin heittäytyä hankalaksi ja kieltäytyä tekemästä paskahommia. Sen sijaan minä olen se juoksutyttö, joka nöyristelee kaikkia. 

Usein mietin, mikä osa minusta on sellaista hyvällä tavalla hyväksymään oppinutta, mikä taas haitallista “ihan sama” ja liiallista “toivot asioiden jotenkin järjestyvän” -asennetta. 

Ulkopuolisuus
Tunnelukon voimakkuus:vahva

“Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Pelkäät, että sanot tai teet jotain väärin. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta – kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi – voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.”

Kahtia jakaantunut olen tässäkin asiassa. Toisaalta olen kiinnostunut ihmisistä ja edellä sanotun esiintymisen jännittämisen sijaan jopa nautin esillä olosta asiamielessä, kuten työssä. Mutta tavallisessa ryhmätilanteessa, jossa pitäisi kertoa kuulumisia ja lätistä arkipäiväisistä sattumuksista tai – hyvänen aika – TUNTEISTA, en jaksa taistella suunvuorosta ja jään hiljaiseksi. Ja turhaudun ja vetäydyn tarkkailemaan muita kuin lasikuvun takaa. Teeskentelen muiden kaltaista sosiaalisesti ja ammatillisesti :P

Minulle tarjottiin vahvaksi tunnelukoksi myös vaativuutta, jonka kuvauksesta en tunnistanut itseäni: “Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Saatat olla perfektionisti, työnarkomaani tai arvostat asemaa, valtaa, rikkautta, materiaa ja kauneutta — Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon – vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä – osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Kumppanisi tulee olla täydellinen – kaunis tai komea, lahjakas ja menestyvä. Kumppanisi ja lastesi on täytettävä odotuksesi, muussa tapauksessa saatat pettyä ja olet kriittinen. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi – koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.” Nej, nej, nej. Tällaista minä inhoan. Tai sitten elän niin syvällä torjunnassa, etten tunnista omia piirteitäni ;) Ehkä tuo alistumisen tunnelukko on syönyt särmät tältä puoleltani. Enhän minä nyt missään menesty ja enhän minä voi vaatia kumppaniltani täydellisyyttä :)  

 

Mutta kaksoiselämän tunnistan. Mietin, tunteeko minua oikeastaan kukaan. Jotkut ihmiset ovat mutkattomia ja välittömiä “what you see is what you get” -tyyppejä. Minä yllätän välillä itsenikin. Ajattelen niin mutkikkaasti, että huomaan purevani omaa häntääni.

 

EDIT: Yllätän taas, ja pyörrän puheeni heti kun luin kirjoittamani. Kyllä minussa on vaativuutta. Nuo mainitut rahan ja menestyksen arvostamiset vain tuntuvat vierailta. Suoritan omalla sarallani, joka ei taida olla nopein tie rahaan ja maineeseen, mutta omassa pienessä mittakaavassani suoritan. Vaatimukset vain taitavat tulla enemmän itseni ulkopuolelta, eli jos kuuntelisin vain itseäni, laittaisin kaiken läskiksi ja jäisin heti eläkkeelle :)

Miksi?

Luonnonvoimille en mahda mitään. Ihmissuhteista spekulointi täyttyy erilaisilla selitysmalleilla horoskoopeista psykoanalyysiin. Mitä enemmän seuraan ja koen ihmisten toimintaa, myös omaani, sitä enemmän ihmisen psyykkinen energia alkaa näyttää samalta kuin luonnonvoimat. Se on hallitsematonta ja epäloogista. Vaikka kuinka yritetään selittää, miksi ihmiset toimivat siten kuin toimivat, mitä tiedämme siitä todella? Puhutaan kuin olisi olemassa säännönmukaisuuksia ajatusten ja tunteiden kulussa. Ohjeita riittää: näin suret oikein, näin selviät kriisistä, parisuhde kuntoon.. 

Ohjeita jaellaan ikäänkuin olisi takuita siitä, että tekemällä niin tapahtuu näin. Mutta olemalla uskollinen, hellä ja huomaavainen saattaa saada palkakseen vain paskaa niskaansa. Tai ilkeä renttu saa suuren ihailijajoukon itselleen. Miksi? Muuten vain. 

Ei taida olla olemassa takuita. Hyvyydellä en voi lunastaa itselleni hyvää. Lupauksia voidaan antaa, mutta miksi ne rikotaan? Muuten vain. 

Ja mistä moiset pohdinnat? Viikonlopun hääparille jaettiin runsaasti elämänohjeita pitkään ja onnentäytteiseen yhteiselämään. Lupauksia vaihdettiin. Luvattiin tahtoa. Seuraavana päivänä toisaalla loukkasin itse rakastani, omaa typeryyttäni. Kyseessä ei kai ollut suuri virhe, mutta kun koin rakkaan ihmisen menettämisen uhkaa, tuli todella suuri pelko. Mietin, onko minulla takuita, ja uskallanko luottaa tähän rakkauteen. Kantaako se kaiken yli? Minä en tiedä. Ja sehän tässä pelottaa. 

Eikä pelkoa helpottanut tieto, että tuttavani mies oli 10 vuoden yhteiselämän ja suurten lupausten jälkeen todennut, että “tämä oli tässä”. Miksi? Muuten vain. Ei syitä, ei selityksiä, ei perinteisiä toisia naisia eikä muutakaan loogista selitystä. Kuin äkillinen maanjäristys. 

Ja mitä teen? Luenko naistenlehdistä ohjeita “Näin pelastat parisuhteesi” ja “Näin riitelet oikein”, ja takerrun suhteen hallinnan tunteeseen? Vai otanko vastaan tämän ahdistavan ja piinaavan tunteen siitä, että en tiedä, miten toimia? Minua on jo neuvottu ottamaan ohjat käsiini ja “tekemään asioille jotain”. Itse olen tuudittautunut ajatukseen, että irrottamalla otteen asiat menevät niin kuin ne menevät. Ehkä salaa toivon, että mies muuttuisi ja huomaisi ja ymmärtäisi. Vaikka se on epätodennäköistä. Pelkään, että irti päästämällä asiat menevät huonompaan suuntaan, ja kuten toitotetaan, “suhteen eteen on tehtävä töitä”. 

…Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei…

Miksi? 

Siksi.

Elämän- ja kuolemanhallinta

Moni toivoo kuolevansa mieluummin “saappaat jalassa” kuin toimintakyvyttömänä ja muiden armoilla. Me olemme muiden armoilla syntymästä saakka. Vanhempien, koulujen, muiden ihmisten armoilla. Sään armoilla. Hallinta on harhaa. 

 

Joskus minulla oli kova kuolemanpelko. En antanut pelon saada yliotetta tai vaikuttaa valintoihini, mutta mielessäni kävin läpi, mitä kaikkea voisi sattua ja mitä kaipaamaan jääneille sitten tapahtuisi. Olin nyt pari päivää reissussa, ja kuskina ollut teki uhkarohkeita ohituksia. Oli läheltä piti -tilannekin. Katsoin tilannetta kuin ulkoapäin. Vanha kuolemanpelkoinen minä olisi kirkunut kauhusta ja vaatinut kuskia hiljentämään vauhtia ja ehkä vaatinut kuskia vaihtoon, kerrannut päässään Liikenneturvan mainoksia “mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä, koskaan ei ole NIIN kiire, että…” ja nähnyt silmissäni iltapäivälehtien kuolonkolarista kertovat lööpit. Nyt minulla ei ollut tilanteissa mitään tarvetta kontrolliin, ohitin tilateet olankohautuksella. Luin kirjaa ja nukuin. Kuolemaa en ole saanut hallintaan. Olen kai hyväksynyt sen hallitsemattomuuden. Myös sen, että en ole vastuussa muiden ihmisten suhtautumisesta kuolemaan, eli niistä kaipaamaan jäävistä.

 

Seurasin reissussa myös toisenlaisia hallintapelejä. Ja kuitenkin niin samanlaisia. Hallinnan ja omistamisen harhaa. Mustasukkaisuus ja kontrolli ovat kiinnostavia ilmiöitä, ja se, miten vähäpätöisiin asioihin ne voivat kohdistua. Kumppanin kaikkia tekemisiä halutaan hallita. Toinen haluaa valita kumppanin ystävät ja kenelle tämä saa puhua. Toinen haluaisi, ettei kumppanilla olisi iloa tuottavaa harrastustaan. Harha hallinnasta ja siitä, että ihminen voisi täyttää toisen ihmisen kaikki tarpeet. “Olet kaikkeni!”

Olen nähnyt hallintapeliä pyöritettävän mitä absurdeimmista asioista. Yksi nainen takavarikoi ( :D ) miehen pornolehden (ikäänkuin pornoa ei saisi lisää muualta). Mies ei ole sosiaalista tyyppiä eikä koskaan innostu lähtemään tapahtumiin, mutta kun nainen lähti konserttiin, mies mökötti (ja variaatio tilanteesta toistuu vuodesta kymmenenteen). Nainen laittaa aikuiselle miehelle joka päivä eväät töihin (ja tämä ei ole miehen käsky, vaan osa naisen kokonaisvaltaista hallintaa, sisältäen miehen vaatteiden valinnan ym. Tämän huvittavuden ymmärtääkseen täytyisi ehkä tietää parin kokonaistilanne). On helppoa sokeutua itselleen ja lähteä mukaan hallintapeleihin, joita sitten leikitään parisuhteen sisällä vuosikaudet. Läheisten sympatiat kallistuvat sen tossun alla olevan puolelle, mutta itse asiassa kumpikaan ei ole syyntakeinen, vaan välttämätön osa pelin rakentamista ja ylläpitoa. Oma subjektius ja järjen ääni haihtuvat valtapelien myötä. Parisuhteessa ei päde samat lait kuin muussa elämässä: “On se hyvä, että naisilla on nykyään vapaus liikkua yksin” ( – mutta minun vaimoni ei saa mennä mihinkään ilman minua). On niin vaikea myöntää heikkoutensa ja se, ettei toista ihmistä voi omistaa ja hallita. Voi vain toivoa parasta. 

 

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee parisuhteessa?!?

Kivi vs. vesi

Täytyi keksiä otsikkoon jokin kömpelö kielikuva. Haluan sillä sanoa, että hyvin monien ihmisten olemassaoloa määrittää jäykkä samana pysyminen. Muutos merkitsisi, että on joskus ollut väärässä. Omaa oikeassaolon linnaketta puolustetaan viimeiseen asti. Monille ihmisille keskustelu tarkoittaa sitä, että “vastustaja” yritetään saada vakuuttuneeksi puhujan näkökannan ylivertaisuudesta ja oikeellisuudesta. Minulle hyvä keskustelu sisältää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

 

Mitä jäykkyydellä saavutetaan? Ainakin käsitys itsestä eheänä, muuttumattomana ja valmiina. Sillä saavutetaan turvaa. Minä en suostu olemaan valmis. Se olisi tylsää. En kokisi sitä mielekkääksi. Mutta minun kokemukseni, eivätkä muidenkaan kokemusmaailmat, kiinnosta päämäärätietoisia oikeassa olijoita. Heillä on putkinäkö. Tunnelin päässä näkyy vain yksi valo ja yksi oikea tapa elää. 

 

Joustavuudella ja muiden tarinoihin eläytymällä voi nähdä enemmän. Ei ole mahdollista nähdä kaikkea eikä koskaan täysin eläytyä toisen asemaan. Mutta minusta sellaiseen pyrkiminen on rikkaampaa kuin yhteen pisteeseen tuijottaminen. Ehkä tämän tilan parempana pitäminen on se minun ainoa oikea tapa elää, ja tässä yritän vakuuttaa muut sen tavan oikeutuksesta. Puhuminen vain näyttää olevan suositumpaa kuin kuunteleminen.

 

Maailmalta voi sulkeutua tai sille voi olla auki. Ihminen voi matkustaa maailman ääriin ja tavata mahdottoman määrän ihmisiä, mutta jollei hänessä liikahda mikään, se lienee turhaa. Taidan itse olla maailmalle vähän raollaan. Tirkistelen maailmaa kynnykseltä. Luen kirjoja ja katson elokuvia, kuuntelen tarinoita. En taida uskaltaa syöksyä ulos ja riipiä sydäntäni ihan kokonaan auki. Koskaan. Aina hieman puoliteholla.