Suuret tunnekuohuni ovat hetkeksi ohi, mutta mietin parisuhdeasioita edelleen. Riidan jälkeen olemme taas huomioineet toisiamme uudella tavalla. Olen kokenut taas sitä vanhaa, hyvää yhteyttä toiseen ja muistanut, miksi tässä ollaan. Se on päässyt välillä unohtumaan, ja tiedän sen unohtuvan taas.
Otsikko ei viittaa siihen, että haluaisin päästää irti tästä rakkaasta ihmisestä kokonaan.
Mielessä pyörii edelleen nuo kommenteissa esiin tulleet Ismo Alangon kappaleet.
“ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa suurta unelmaas
ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa rakkaustarinaas
tai pakene”“päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys”
Päästänkö irti “suuresta unelmasta”, eli omasta ihannekuvastani siitä, miten tämän elämän ja yhteiselämän tulisi kulkea? En ole rakentanut suuria unelmia, enkä pidä itseäni vaativana ihmisenä. Olen pikemminkin liian mukava ja sopeutuvainen. Hyväksyn ja hyväksyn.
Jos olisin jalomielinen ja valaistunut, ajattelisin, että juuri tuosta rakkaudessa on kyse.
Puutarhafilosofi kirjoitti taas niin hyvin kanien pyyteettömästä rakkaustarinasta , johon pari viikkoa sitten kävinkin kommentoimassa muka tietäen, mikä on oikein. Silloin kannatin täysin Puutarhafilosofin ajatusta “Rakkaus ei kysy: ”Mitä minä tästä saan?” vaan ”Jos antaisin sinulle kaikkeni, ottaisitko sen vastaan?””
Mietin ohjeita “suhteen eteen on tehtävä töitä”. Kyllä, huomaan rakkauden tekojen unohtuvan arjen askareisiin, ja samalla sen yhteyden rakkaaseen hiipuvan. Olisi kai lapsellista ajatella suhteen pysyvän yllä itsestään. Anna-Leena Härkönen on ollut useiden lehtien haastateltavana uuden kirjansa Ei kiitos tiimoilta. Jostain näistä haasatatteluista tartuin Härkösen ajatukseen siitä, että parisuhteen eteen työskentelyn takana on se, että vanehmmilla ikäpolvilla on ollut vaikeaa ja he kateellisina ovat päättäneet, ettei nuoremmilla saa olla helpompaa. Härkösmäisen kärjistetty ajatus kyllä 
Mutta se viisaampi puoli oli Härkösen sanat siitä, miten hänen mielestään parisuhteen ei pitäisi olla projekti vaan turvallinen lepopaikka, jossa ei tarvitse yrittää mitään.
Mutta vaikka en aktiivisesti yrittäisi tehdä suhteesta ihanteellista projektia, vaatii tiettyjen asioiden sietäminen ja hyväksyminen hirveästi omaa joustavuuttani ja sisäistä työskentelyä, jonka kautta huomaan muovautuneeni joiltakin osin joksikin, kuka en ole. Eli irti päästäminen johtaa joka tapauksessa pinnistelyyn, Kai tämä pinnistely on passiivista. Aktiivisessa hallinnassa pyrkisin parhaani mukaan välttämään näitä tilanteita ja “kasvattaisin” miestä ulos tietyistä tavoistaan.
Kyse on kai siitä, että kunnioitan toista niin paljon, etten halua muokata häntä. Mutta miten on itsekunnioitukseni laita, jos muokkaan itseäni toisen kustannuksella…
Niin, olisinko kamala ihminen, jos vaihtaisin passiivisen pinnistelyn siihen, että aktiivisesti ruuvaisin, vääntäisin, säätäisin ja hinkkaisin suhdetta? Kaikella kunnioituksella toki. En vain halua miehen muuttuvan miksikään Ken-nukekseni..
”Minulle riittää että sinä olet olemassa.” sanoo Pyry tytölleen, ja on tosissaan. Kuinka moni ihminen voi rehellisesti sanoa niin rakastetulleen?” (Puutarhafilosofi) Niin, voinko sanoa samaa? Kyllä minä olen kiitollinen. Kiitos, kun olet olemassa. Kiitos, kun olet siinä. Vaikka oletkin ärsyttävä.
