Havaintoja elämästä

Viime päivinä olen saanut mielenkiintoisia oppitunteja elämältä. Olen haastanut itseäni. Olen pyrkinyt olemaan tyhjä. Ilman olettamuksia. Ilman suuria tunteita. Ilman tärkeilyä. Ilman itsesääliä. 

 

Tunteita on ja voin ne huomioida, mutta niiden vuoristorataan ei tarvitse mennä mukaan. Haasteellinen hetki oli, kun mies oli pahalla tuulella, jolloin minulle pääsääntöisesti tulee huono omatunto ja syyllisyydentunne, vaikken välttämättä liittyisi pahaan tuuleen mitenkään. Tälläkin kertaa nämä tunteet tulivat ja olivat. Annoin niiden olla sellaisenaan, ottamatta seuraavaa askelta itsesäälin syövereihin, joka yleensä johtaa pahempaan kierteeseen. Mielenkiintoista oli, miten automaattisesti itsesääli ja asioiden suurentelu yritti tapahtua. Sekin on vain oma olettamukseni, että minun tekemiseni olisivat aina kaikkien muiden ihmisten tunnereaktioiden takana. Suuret ovat luulot :) Nyt minulla on yksi kokemus siitä, miten tilanteen voi antaa olla. Aion jatkaa harjoittelua.

 

Havainnoin suhtautumistani muihin ihmisiin. Joskus ärsyynnyn seurassa siitä syystä, että muut eivät osaa olla oikein. Eli miten? Siten, että he mahdollisimman vähän järkyttäisivät mielenrauhaani, aiheuttaisivat mahdollisimman vähän myötähäpeää tai eivät saisi minua tuntemaan itseäni huonoksi? Huomaatko, kaikki em. reaktiot eivät ole muiden vallan alla, vaan minun omia idealisoinnilla tai itsesäälillä maustettuja tunteita. Minulla on hyvin tarkat ideaalit siitä, missä muotissa ihmiset ärsyttäisivät vähiten. Mutta huomaan, ettei niitä voi saavuttaa, ihmiset ovat mitä ovat. Paljon psyykkistä energiaa säästyy silloin, kun en päästä omaa mieltäni askartelemaan toisten ihmisten ja itseni väliin. Kohtaamiset ovat puhtaita. Silloin ne antavat voimaa sen sijaan, että veisivät sitä. Eräs lähipiirin henkilö on aiheuttanut minussa paljon tunnekuohua. Usein olen asennoitunut tapaamisiin latautunein odotuksin. Olisipa hän järkevämpi, olisipa hän sellainen ja tällainen, osaisipa se käyttäytyä, antaisipa se minulle arvostusta ja hyväksyntää. Kun olin tilanteessa rento ja valpas oman sisäisen kamppailuni suhteen, otin asiat asioina. Henkilö näyttäytyi minulle sellaisena kuin on, eikä vajaana irvikuvana siitä, mitä pitäisi olla, jotta mielenrauhani säilyisi. Säilytin itse mielenrauhan ja ymmärsin, ettei muille tarvitse antaa valtaa sen horjuttamiseen. 

 

Olen puolen vuoden aikana kohdannut monia pelkojani. Lieneekö siinäkin avaimena se, ettei päästä kauhun tunnetta niskanpäälle. Haastaa, menee ja tekee. Ei kuuntele muiden liioiteltuja ja hysteerisiä kertomuksia. Kuuntelee tarinoita siitä, kun asiat sujuvat ihan hyvin, ja ottaa sen tavoitteeksi, jota kohti ponnistella. Ottaa riskin. Päästää irti, vaikkei kiinniottamisesta ole takeita. Pelkoja ja haasteita on paljon jäljellä, mutta koen saavani voimaa niistä jo voitetuista. Haluan kasvaa. 

 

Haluan jollakin määrittämättömällä tavalla riisua itsestäni turhat egon tarinoinnit pois.  Tämä tyhjyys antaa minulle uudenlaista energiaa olla sitä, mitä olen.

 

Olen keskeneräinen kersa.

Intohimo

Tulipas vaatimaton otsikko :)

Tapasin ihanan ihmisen, jolla selkeästi on intohimo läsnä kaikessa. Hän on innostunut työstään ja on kokee sen henkilökohtaisesti merkittäväksi. Hän kokee työnsä kautta koskettavansa ihmisiä syvältä ja pystyvänsä sitä kautta muuttamaan maailmaa paremmaksi. Kutsumus. Toisaalta hän tiedostaa työnsä realiteetit, ja hänellä on takataskussa toinen intohimo jota seurata, jos tämän hetkinen työ menee sellaiseksi, ettei siihen itse voi vaikuttaa. 

Niin, oma intohimoni tuntuu olevan kadoksissa. Joskus se oli vahvana mukana (lähes) joka päivä. Olen ollut vahvimmillani silloin, kun olin ulkoisesti heikoimmillani. Kun olin oman henkilökohtaisen kriisin keskellä, ja kaikki ulkoinen oli epävarmaa. Ihmissuhteet menivät uusiksi, työssä mikään ei ollut sanottua. Olin silloinkin matkalla, en missään nimessä perillä. Silti muistan tuon ajan parhaana. Ehkä perillä oleminen ei sovi minulle. 

Tuo ihana ihminen näyttää olevan muussakin elämässään täysillä mukana, auki. Ystävyyssuhteissaan rakastava ja lämmin. Kysyy ihmisiltä suoraan oikeita kysymyksiä, puhuu itse suoraan. Olennaisista asioista. Mitä minä teen? No kiemurtelen ja kiertelen ja kaartelen, annan ristiriitaisia lausuntoja “no toisaalta… mutta toisaalta”. Huomaan olevani aika hukassa itseltäni. Tai minä olen tässä, mutta mikä on suhteeni omaan elämääni, omiin asioihini? Aika kiero ja kiertelevä. “Teen nyt tätä tämän aikaa, kun x on pienempi paha kuin x”. Kun tällä ihanan intohimoisella ihmisellä oli selvät sävelet: teen tätä, koska se on kiinnostavaa ja innostavaa. Se poikkeaa suuresti monien ihmisten toimimisesta ulkoisten pakotteiden alla. 

Ja toisaalta  ( :) ) tulee sellainen olo, että eihän tämä yhteiskunta pyörisi, jos kaikki vain odottelisivat inspiraation syttymistä. Ja realistinen kyynikko minussa sanoo, että elämään kuuluu se, ettei aina saa kaikkea, mitä haluaisi. No ei varmaan, jos ei ole innostusta yrittämään. “Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, koska silloin ei ees näe mitä menettää” (Don Huonojen joku kappale). Kyynikko miettii myös, onko tämä intohimojen korostaminen individualismin tuotetta ja Dr. Philin saarnaa “sinun täytyy innostua elämästäsi”.

Se ei-kyyninen puoleni sanoo ihan muuta. Se sanoo, että elämä ilman intohimoa ja päämäärää ei ole elämää. Se sanoo, että riskejä on otettava. Se on joskus jossain mielenhäiriössä tatuoinut ihoonsa intohimoa symboloivan merkin, ja kirjoittanut aiheesta päiväkirjaansa, ettei sen merkitys unohtuisi. Onhan se unohtunut. Mielenhäiriöiset merkinnät kertovat, että joku on joskus ollut erittäin innoissaan itsestään ja elämänsä merkityksestä, Ne julistavat, että elämässä tulee olla sisältöä ja omia intohimoja on seurattava. Ei saa kangistua kaavoihinsa. Ne julistavat elämäniloa ja -halua, sekä itsekunnioitusta. Taistelua. Pelkojen kohtaamista. “It’s better to burn out than fade away”. 

 

Katilein oli tehnyt hauskan “elämän aakkoset” -jutun, jonka teen itsekin joskus… Täytyy vielä miettiä. Hänen I:nsä oli Intohimo. Elämän kantava voima. 

Mikä merkitys intohimolla on sinun elämässäsi?

Jutta kirjoitti lähtemisestä. Minulla on pitkään ollut tarve lähteä yksin jonnekin. Siispä lähden. Jospa löytäisin matkalta pilkahduksen intohimoa.

Ensi viikkoon! :)

Hyväksyntää

Nyt tuli tarve kirjoittaa jostain niin epämääräisestä ja abstraktista, etten tiedä oikeita sanoja…

Ehkä tarkoitan sitä ristiriitaa, mitä koen elämässäni hallinnan ja irti päästämisen välillä. Joskus voin olla hyvin onnellinen, kun tyynesti hyväksyn kaiken. Päästän irti, laitan elämän (muiden näkökulmasta) läskiksi, en ota elämää ja itseäni liian vakavasti. 

Sitten tulevat vastaan normit: täytyisi olla tehokas ja aikaansaava, täytyisi suorittaa ja ansaita oikeus olemassaoloonsa, täytyisi tehdä jotain. Täytyisi ottaa elämä haltuun. 

Olen ollut kesän aika onnellinen. Aika rento. Aika löysin rantein. En ole laittanut elämää ihan risaiseksi, mutten pingottanutkaan. Ollut. Elänyt ja hengittänyt. Katsonut, mitä tapahtuu. “Urallani” olen mennyt pikemminkin taaksepäin, tehnyt vähemmän stressaavaa hommaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus “parempaan” – muiden näkökulmasta. Minulle tämä on ollut juuri sopivaa. 

En ole oikeastaan tehnyt mitään, en ole suorittanut hienoja kesälomamatkoja enkä pessyt ikkunoita, vaikka piti.

Olen paljon onnellisempi kuin viime talvena, jolloin suoritin hurjan määrän kursseja yliopistolla. Piti muka olla tehokas, kun olen jo niin vanha. Ansaita jotenkin paikkansa ja oikeutensa vielä olla opiskelijana. 

Niin, taas tämä “päästääkö irti vai pitääkö kiinni?”. 

Miten osaisin pitää kiinni tästä omasta kokemuksesta, mikä on minulle hyväksi. Enkä siitä, mitä ne kuuluisat “muut” pitävät arvossa. Palaan taas aiemmin mainitsemaani Siikalan elämä – maailma -jaotteluun. Kiinni pitäminen on maailman säännöissä ja rakenteissa pyristelyä. Irti päästäminen antaa tilaa elämälle olla ja virrata minussa. 

Mietin, miksi aina haaveilen jostain totaalisesta irtiotosta, mutten kuitenkaan toteuta sitä. Riskinä on kai, etten enää haluaisi palata ollenkaan tähän yhteisöön, siis yhteiskuntaan. Kaipa sitten sinnittelen tässä sisällä, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. 

Löysin todella kiinnostavan blogin, johon aion palata ihan ajan kanssa. Pikainen selailuni vahvisti kuitenkin sitä, että on olemassa monenlaisia tapoja olla ja elää. Löysin sieltä myös ego-näkökulman, eli irti päästäneenä ja heittäytyneenä minulle hyvin moni maailman asia on “ihan sama” tai hyväksyttävissä, mutta ego pitää ylpeänä kiinni. (Siikala käyttää elämän vastustajasta nimeä Eegon.) Kai tämäkin analyysi on egon ylpeyden tarvetta saada kaikki asiat haltuun ja ymmärretyiksi. Ymmärtäisinpä myöntää, etten ymmärrä mitään :)

 

Edellä mainitussa blogissa oli mielenkiintoista asiaa myös kehosta. Kirjoittaja pohtii, miten usein ihmiset ovat jännittävät kehoaan sen takia, että tulee olla yleisesti hyväksytty ja “cool”. Usein. Harrastan monesti ihmisten kehonkielen tarkkailua. Yhteiskunta asettaa monia odotuksia kehon asennoille, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Itse esimerkiksi istun kotona tuskin koskaan tuolilla, vaan oleskelen pehmeällä matolla milloin mitenkin päin. Nivelet saavat olla täysin kiinni ja täysin auki, mikä ei ole mahdollista töissä ja opiskellessa tuolilla kököttäessä. Harrastuksestani (onko se nyt jotain kehon mukaista liikuntaa, vai miksi sitä kutsuisi) olen oppinut vihdoin rentouttamaan mahan. Naisille on tyypillistä vetää vatsaa sisään ja pidättää hengitystä, jolloin rintakehän ja koko ylätorson asento menee epäluonnolliseksi. Itsellänikin oli tissit ennen pystyssä ja hartiat korvissa. Alavatsan rentous on vapauttanut ylävartalon jännityksiä. Myös lantion virheasento on alkanut korjautua. Tuntuu, että vatsan toimintakin on normalisoitunut. Ihan vaan rentoutumalla ja päästämällä hengityksen vapaaksi. Ennen hengitin pinnallisesti keuhkojen yläosalla, nykyään hengitys menee ihan alas asti. Aluksi rentona oleminen oli vaikeaa, kun en ollut tottunut hyväksymään vapaana pömpöttävää mahaa. Nyt, kun olen vuoden sisällä tottunut tähän tilaan, en enää pystyisi olemaan millään muulla tavalla. Vatsan laihistaminen ahdistaa. Kokeilepa tätä kotona :)

So not :)

Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton.

Joki joutava laineillaan

mua lastuna vie mukanaan,

ja ensin mä vapisin aaltojen alla.

Opin olemaan antautumalla.

Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden.

(PMMP: Tässä elämä on)

Ahtaat kehykset

Suosikkiharrastukseni on lukea Hesarin kulttuurisivuilta uusista kirjoista. Melkein kuin olisin lukenut kokonaiset kirjat. Melkein. Nyt sunnuntaina huomioni kiinnittyi Marjo Niemen Miten niin valo -romaaniin. “Jälkiteollisen yhteiskunnan urbaaneissa kehyksissä seurataan kolmen naisen elämää – tai pikemminkin yrityksiä räpiköidä niistä ulos.” Tuntuu kierolta ajatukselta pyristellä irti elämästä. Käyttäisin sanaa maailma kuvaamaan kehyksiä, sillä elämä on jotain muuta. Myöhemmin artikkelissa sanotaan paremmin: “kolme naista alkavat — kaivautua lähemmäs sisäisen maailmansa kerroksia”. Kosketus elämään katoaa, kun alkaa kuunnella enemmän maailman tarpeita ja juoksee itsensä perässä itsensä ulkopuolella. Kuten Hesarin artikkelissakin kuvataan kirjan henkilöä: “Anni on aina kulkenut onnea ja menestystä lupaavien rastien mukaan: uurastanut töissä sijoitusalalla, seurannut trendejä, koettanut turhaan saada lasta aviomiehensä kanssa, muuttanut Espooseen, sisustanut, istuttanut japanilaisen puutarhan ja “vaihtanut harrastuksia kuin paitaa ja paitaa kuin harrastuksia”. Tai miten toinen henkilö “väkipakolla sulloo sisältöä elämän joustamattomiin rakenteisiin”. 

 

Onhan näitä kasvutarinoita kohti todellista itseä, ulos keskiluokkaisesta unelmasta -tarinoita nähty. Enkä taida lukea kokonaista kirjaa, sen verran kliseisiltä hahmot vaikuttavat ainakin tuon Hesarin jutun perusteella. Mutta silti mukava lukea tiivistetty, valmiiksi pureskeltu analyysi teoksesta ja miettiä aamukahvin mittaisia ajatuksia. 

 

Noin viikko sitten samaisen lehden samoilla sivuilla oli juttua naisten ja miesten kirjoittamista ihmissuhdekuvauksista. Tuorein kirja oli Härkösen Ei kiitos. En muista kirjoituksen tarkkoja sanakäänteitä enkä sisältöä, mutta jäi sellainen mielikuva, että Härkösen teoksen katsotaan rikkovan tabuja ja tuovan esiin uudenlaisen asetelman parisuhteessa, uudenlaiset miehen ja naisen roolit. Jutussa vertailtiin nais- ja mieskirjailijoiden tapaa kuvata ihmissuhteita, ja miten miehen kirjoittamaa tunnetekstiä pidetään herkkänä ja modernina, kun taas naisen vastaavaa neuroottisena ja itsekeskeisenä marinana. 

 

Toisessa Härkösestä kertovassa jutussa viitataan Niina Hakalahden teokseen Uimataito. ”Miksi kumpikaan ei ole enää tyytyväinen ihmiseen, jonka aikoinaan valitsi kumppanikseen? Mihin katosivat naisen kauneus ja miehen voima? Miksi keskustelun sijasta valahdetaan katkeraan syyttelyyn ja pikkumaiseen vallankäyttöön Samanlaista aihepiiriä käsitteli Niina Hakalahti kevään romaanissaan Uimataito - ja vielä nuorempien elämässä. On kuin suomalaiset kuluisivat nykyään loppuun entistä varhemmin, siitä huolimatta että puutteesta ja sodasta alkaa olla ihmisikä. Kokemuksen ja kypsyyden antamaa turvaa heillä ei tunnu olevan. Onko niin, ettei sitä kerrykään, kun nuoruus jatkuu keski-ikään asti?” 

Hakalahden Uimataidosta voi lukea täältä. Jutun perusteella Hakalahden kirja vaikuttaa monipuolisemmalta, hauskemmalta ja kiinnostavammalta kuin Härkösen. Tai sitten Härkösen aihe pääsisi liian lähelle omia ihonalaisia kerroksiani, tukahdutettua muistojani entisen miehen torjunnasta ja henkisestä alistamisesta. Sille en osaa nauraa vieläkään. Joskus olen pitänyt Härkösen huumorista ja tavasta kirjoittaa. Uusimmassa hän kuulemma kuvaa seksikohtauksia hyvin teknisesti ja “pornosti”. En ole pitänyt enää muutaman edellisen kirjan jälkeen. Enkä pitänyt vanhoistakaan uudelleen luettuina. Ne ovat alkaneet tuntua keskenkasvuiselta, narsistiselta marinalta.