Minun

Olen luullut tarvitsevani vapautta. Irtiottoa kaikista ja kaikesta. 

Sisäisesti kapinoin pakotteita vastaan. Inhoan kiirettä ja haluaisin hörhöillä aikatauluista vapaana.

Silti: olen alkanut kaivata rakenteita. Itse asetetut tavoitteet eivät kannattele.

Kaipaan sitä, että joku tarvitsisi minua (mutta ei kuitenkaan kusipäinen työnantaja joka imee alaisistaan kaikki mehut tai hyväksikäyttävä “ystävä”). Olisin hyödyllinen tämän epämääräisen harhailun sijaan.  Olen toiminut joko-tai -periaatteella: joko juossut maailmalla palvelemassa muita tai sulkeutunut kuoreeni. Olisiko välimuotoa olemassa? 

Liekö minulla vain liikaa aikaa? Kun sitäkin on joko liikaa tai liian vähän, joko ehdin miettiä joutavia tai sitten en ehdi miettiä mitään ja vieraannun itsestäni. Vai voisinko olla vain tyytyväinen, aikaa on tai ei ole, se on vain itseni luoma mitta. 

Minulla on illuusio siitä, että oikeasti olen piilevä taidemaalari tai kirjailija, joka vain odottaa oikeaa hetkeä inspiraatiolleen. Inspiraatio vain piilee kiireen, pakollisten paskahommien ja olosuhteiden takana, tai vaihtoehtoisesti olen liian passiivisena enkä saa itsestäni ulos mitään. 

Mutta kuten Roosa Meriläinen kirjoittaa:

“Koska olen heikkomielistä nuppiani käynyt kohentamassa oikein kallonkutistajalla, on pakko kertoa mitä ammatti-ihminen tuumasi mietteistäni. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä kolmekymppisenä myöntää, että jos kuuluisi siihen pikkuruiseen pieneen vähemmistöön, jolla on erikoislahjakkuus johonkin, asia olisi varmasti tullut jo ilmi.”

On minulla erityislahjakkuus havainnoida ihmisiä ja ihmissuhteita todella tarkasti ja todella erikoisesta näkökulmasta, mutta en tee havainnoillani mitään. Niistä saisi monta kirjaa. Taidan olla vain hullu, kun taiteilijaksi minusta ei ole
Jospa minun kohdallani ei olisi ihan vain “oikeasti olen prinsessa” -kuvitelmista kyse. Arkisemmatkin asiat vaativat usein ponnistelua, vaikkeivat olisikaan inspiraatiota odottelevien asioiden listalla. En vain saa aikaan. 

Saamattomuus, tarkoituksettomuus ja mahdollisuus passiiviseen oleskeluun. Siinä kai ne kuopat, joihin on turvallista valua ja jäädä ummehtumaan. Törmäsin termiin mindfucking, jonka yksi merkitys on “Convincing yourself that by over analyzing a situation you can gain control over it when, in reality, it is impossible to control.” Yep, that’s what I do. (Ei kannata ottaa termiä yleiseen käyttöön, koska sillä on monia muita merkityksiä). 

Olen mindfuckannut sen verran tätä asiaa, että enkö voisi vain hyväksyä tätä passiivista elämäntapaani, ei kai tässä mitään vikaa ole ja kuka nyt koko aikaa niin aktiivinen olisi, miksi minunkaan pitäisi. Hoidan opintoni ajallaan ja olenhan minä ajoittain aktiivinen ja teen itselleni mieluisia asoita, eikö se muka riitä? Mutta kun tästä kaikesta seuraa hyvin kummallinen mielentila, jossa koen pyristeleväni ulos purkkapallon sisältä. Eikä sinne sisälle jääminenkään houkuttele. Tahmeus on kaksisuuntaista. Sisäpuolelta en saa yhteyttä muihin ihmisiin ja muut eivät pääse lähelleni.

Olotila tuntuu hyvin samalta kuin mindfuckingin erään merkityksen seuraus (ilman aistiharhoja, tosin): “Mindfucked – A state of complete immobility. most commonly achieved through a medium dosage (approx. 2 grams) of psilocin mushrooms (shrooms). When you are mind fucked you will find yourself staring at something while it shape-shifts or pulsates.”  Sitä minä yksin ollessani teen, istuskelen ja tuijottelen. Usein tuijotuksen kohteena on sitten tietokoneen ruutu.

Pitäisikö ottaa koira? Joku tarvitsisi minua. Olisi pakko aktivoitua, vaikka ulkona sataisi räntää. Koiran virtsaamistiheys määrittelisi aikatauluni. Keräisin koirankakkoja tienvarsilta – konkretiaa ja todellisuuteen törmäämistä, jumalauta!