Kuin olisin koko vuoden kuorinut kerroksia. Ensin kognitiiviset käsitykset kääntyivät päälaelleen. Sitä seurasi emotionaalinen vuoristorata, jolloin todella heijastelin omia sisäisiä haavojani ja kieroutumiani ympäristööni. Niiden purkauduttua tuli tilaa todellisille tunteille: puhtaalle ilolle, surulle ilman itsesääliä, rakkaudelle ilman seksuaalisia pyrkimyksiä tai yritystä pelastaa muita. Niiden alta löysin jotain jakamatonta. Kaikki vanha näyttäytyy uudessa valossa. Näin kuuluikin tapahtua. Nyt tuntuu, että elämääni ei ohjaa egon narsistiset tarpeet, vaan jokin valo minussa.
zahirlife sanoi,
heinäkuu 14, 2009 klo 6:08 pm
Osaisinpa minäkin antaa sen sisäisen valon johdattaa enkä yrittäisi jatkuvasti ohjailla sitä omien narsististen tarpeideni mukaisesti… välillä se pilkahtelee ja sanoo lempeästi “tähän suuntaan”…
Eksyin taas pitkästä aikaa blogiisi, toivottavasti muistan eksyä useamminkin