Miten kevyt olo onkaan. Jotenkin hyväksyvä. Realiteetit ovat mitkä ovat. Minun ei tarvitse ryhtyä väkisin muuttamaan mitään. Voin päättää olla tyytyväinen tässä. Olen perillä. Ehkä tämä on tässä, ei ole mitään suurempaa eikä parempaa olemassa. Pakottava kehittymispyrkimys alkaa hellittää. Kehityn, jos olen kehittyäkseni.
Ja juuri kun olin jo tyytyväinen, oma rentous taisi heijastua ympäristöön. Myönsin riippuvuuteni miehestä ja ystävistä. Pidin kiinni liian tiukasti. Huomasin vanhan totuuden, että täytyy olla itse itseensä tyytyväinen, ottaa vastuu itsestään ja rakastaa itseään ilman että odottelee sitä ulkopuolelta. Se on haastavaa, mutta otan haasteen vastaan. Asennemuutos tuntuu heijastuvan ihan kaikkeen vapautumisena.
Olen päästänyt irti kulisseista, siitä että parisuhteessani ja muussa elämässäni olisi kaikki hyvin. Kun päästin irti ideaaleista, todellisille tunteille tuli enemmän tilaa ja nyt tuntuu, että puhutaan oikeista asioista. Seksikin on parempaa, olen oppinut hellittämään liiasta miellyttämisen halusta ja ilmeisesti silloin olen oikeasti miellyttävä (paradoksi).
Saan sen mistä juovun 
Virpi sanoi,
toukokuu 9, 2009 klo 1:48 pm
Totuuden äärellä on hyvä olla.
Kiitos, että kirjoitat taas!
maailmankaikkeuden pikku apulainen sanoi,
toukokuu 9, 2009 klo 6:48 pm
Sinä heräsit!
minun sanoi,
toukokuu 9, 2009 klo 8:45 pm
Voi Virpi, kiitos kun luet! Lukijat tekevät näistäkin kirjoituksista merkityksellisiä.
Maailmankaikkeuden pikku apulainen, välillä olen valpas, välillä torkahdan… mutta onneksi on ihmisiä ja asioita, jotka muistuttavat olennaisesta.
Ville N sanoi,
toukokuu 10, 2009 klo 9:45 am
Huomasin vanhan totuuden, että täytyy olla itse itseensä tyytyväinen, ottaa vastuu itsestään ja rakastaa itseään ilman että odottelee sitä ulkopuolelta.
Juuri näin.