Minun

On jokseenkin lamaantunut olo. Nuutunut. Kuin kasvilla ravinteettomassa, kuivassa maaperässä. 

Minulla on ollut kiinnostusta, innostusta ja halua moniin harrastuksiin ja ihmisten kanssa olemiseen. Eikä aina tarvitsisi olla sosiaalinen ja tekeväkään, joskus olisi ollut ihana vain oleskella itsekseen tekemättä mitään. Kaikki on vaan ollut “sitten kun saan tämän valmiiksi”, “ei nyt”, “ehkä ensi viikolla”. Haluamisen tukahduttamista ja siirtämistä. Kunnes en enää osaa haluta mitään. En osaa olla rauhassa enkä osaa tehdä mitään mukavaa, ei-pakollista. Pikemminkin suorittamisesta tulee täyte tyhjyydentunteeseeni. Tyhjyys = haluista tyhjä.

Niinpä niin. “Minun täytyy” tulee selkeämmin sisältä kuin ulkoisista vaatimuksista. On pakko “täytyä”, koska en osaa ajatella “minä haluan”.

Huomaan toistavani samaa kierrettä elämässäni. Haluan saada elämän tasapainoon – en ehdi – turhaudun – en haluakaan mitään – palaudun ja uusi toivo herää, tiedän, mitä elämääni tarvitsen – suunnittelen mukavia asioita – en ehdikään – …. Jne. 

Kierre on olemassa myös elinvoimaisuuden ja kuoreni alla piilevän dynaamisuuden kanssa. Talvisaikaan painan sen piiloon, kunnes se keväisin ryöppyää ulos, olen sosiaalinen ja aikaansaava. Suunnittelen siirtäväni samoja mukavia asioita arkeen ja syksyyn, mutta innostus loppuu marraskuussa. Joulukuussa pitäisi jo saada mullat vaihtoon ja uutta voimaa tyhjään takkiin. 

Jorma Myllärniemi on kuvannut hyvin ihmisen mielen viettien tasapainoa ja tasapainottomuutta, sitä miten haluaminen ja lamaannus voivat herkillä ihmisillä olla yhteydessä toisiinsa. ” Toisinaan – lamaannus on alkanut tilanteessa, jossa asianomainen on kokenut jotain myönteistä. Hän on kokenut yhteyttä tai läheisyyttä jonkun kanssa, tai hän on ollut innostunut jostain. Hän on tuntenut, että joku on ymmärtänyt häntä, oman elämän suhteen on herännyt toivoa. Toivon heräämisessä on kuitenkin jotain sietämätöntä. Tämän paradoksaalisen reaktion mieli on kuitenkin siinä, että elämälle ja sen erilaisille ilmenemismuodoille, haluamiselle ja toiveille ei voi antaa valtaa itsessään. Masentunut voi ilmaista sen sanomalla, ettei hän voi ottaa vastaan mitään sellaista. Sellainen on vaiennettava, koska haluamisen ilmaisemiseen liittyy jotain uhkaavaa ja tuskallista.” 

Tänään heräsin vuoden lyhimpään päivään surkeana. Pitkän harkinnan jälkeen halusin lähteä ulkoilemaan ja syömään itämaista ruokaa. Maut lämmittivät suussa ja sielussa. Ne tekivät tehtävänsä, ja kurja päivä kääntyikin hyväksi. Sain mitä halusin, kunhan jaksoin haluta. 

En halua kieriskellä itsesäälissä. Siksi halusin yrittää kuvata neutraalisti sitä, miten tämä elämä kulkee. Näillä eväillä mennään.

Luin myös viime talvena Myllärniemen tekstejä ja koin silloinkin vastaavan oivalluksen, huomasin kehän yrityksen ja lamaannuksen välillä. Mitä opin tästä? Toivottavasti taas jotain.