Eilen oli kävijälaskurin mukaan blogini suosituin päivä. Kuka täällä käy? 
Olisi mielenkiintoista tietää, sillä luulen aika monen kääntyvän pois täältä jutuista, joissa ei puhuta muodista, käsitöistä eikä leivonnasta. Eivät nämä aiheet pannassakaan ole, mutta enemmän tulee kirjoitettua pään sisäisistä asioista.
Kuten nyt siitä, miten monet ihmiset ovat valitelleet kesälomallaan tylsyyttä, kun ei ole sateen vuoksi tekemistä tai muuta vastaavaa. Yksi on alkanut urakalla siivoamaan ja toinen on kaivanut etukäteen esiin syksyn tenttikirjoja.
Taidan olla kummallinen, kun saatan viihtyä pitkiä aikoja tekemättä mitään erityistä. Olla jouten. Pohdiskella. Ehkä joku tehopakkaus kutsuisi sitä ajan tuhlaukseksi.
Hyväksyntäkirjan kirjoittaja varmaan kehottaisi tylsyydestä kärsivää ihmistä painamaan hyväksyntänappia ja tarkastelemaan tylsyydentunnetta mielenkiinnolla. Minä teen tätä jo automaattisesti. Hassua, miten jotkut ensin opettelemalla opetellut ajatusmallit automatisoituvat ajan myötä, vaikka ensin tuntui vaikealta. Onhan siitä jo pari vuotta, kun luin Anna Kåverin Elämää – ei taistelua ja sen kirjan “parin” Åsa Nilssonnen Kuka ohjaa elämääsi – tietoisuustaidot arjen apuna. Täytyisi lukea uudestaan ja katsoa, miltä ne nyt näyttäisivät.
Ehkä tylsyyden tekeminen mielenkiintoiseksi on yksi tapa paeta tylsyyttä. Mutta miksi pakenisin sitä turhiin tv-sarjoihin, tupakointiin tai muuhunkaan?
- Ihan yhtä mielekästä toimintaa tämä on, yritän itselleni uskotella
(Ja aina sillointällöin pakenen itsekin saippuasarjojen kuplaan)
Samaa asiaa kertoo varmaan se, miten moni tuttu pitää joogaa tylsänä ja jopa naurettavana harrastukena. MInulla aluksi säntäili ajatus minne sattuu, mutta nykyään tavoitan olotilan, jossa ei tarvitse ajatella mitään. Aina se ei onnistu. Kykenen saavuttamaan tilan, jossa liike ohjaa minua enkä minä liikettä ja jossa hengitys virtaa vapaana. Toisessa, vauhdikkaammassa harrastuksessa pystyn samaan, vaikka tilanne on aivan erilainen.
Tylsyys on mielentila. Ulkoinen tilanne ei voi sitä minulle aikaansaada.
Jooga ja harrastukset vievät ajatukseni suhtautumiseen omaan kehoon. Kehosuhteeni on ollut vaihteleva. Lapsena siihen ei kiinnittänyt huomiota, kunnes koulussa alettiin kiusata varhaisen fyysisen kehittymisen johdosta. Teini-iässä kanavoin ahdistusta kehooni tarkkailemalla kaloreita ja painoa sekä urheilemalla. Varsinaista syömishäiriötä ei ole koskaan ollut, mutta aika korotunutta tuo tarkkailu oli. Se oli hallintakeinoni kaaokseen. Myöhemmin kehoa määrittivät ihanteet ja miesten katseiden kohteena oleminen, tai pikemminkin naisten, koska naiset ovat ankarampia toisilleen. Pystyin kohtalaisesti irrottautumaan näistä määrittelyistä, mutta aina takaraivossa oli tunne milloin liiasta laihuudesta, milloin lihavuudesta, milloin liian pienistä tisseistä ja milloin liian “latinalaisesta” pyllystä. Kunnes löysin joogan ja tanssimisen. Näissä lajeissa kehoa ei tarkastella ulkokohtaisesti, ei arvostella eikä arvoteta. Terveys ja oma kokemus on tärkeintä.
Suhteestani kehooni puuttuu nykyään länsimaiset vaatimukset, tai oikeastaan kaikki vaatimukset. Ei keho ole jotain, mitä jatkuvasti muokkaan, vaan se muovautuu itsestään valintojeni ja eletyn elämän mukana. Hallinnasta hellittäminen.
Jonkin aikaa sairastelin, jolloin näin kehoni lähinnä lääketieteen ja fysioterapian näkökulmasta, ongelmien sävyttämänä. Mutta keho on paljon enemmän! Kipuun en osannut suhtautua kovin suurella mielenkiinnolla tai hyvällä asenteella.
Kehosta ja kehollisuudesta voisin kirjoittaa enemmän myöhemmin. Aihe on niin kiehtova. Kyllä, olen nainen ja viihdyn kehossani.
