Minun

Yritin aiemmassa postauksessa puhua parisuhteesta ja rakastamisesta. Kirjoitin siitä, miten toinen ihminen ei voi olla toisen jatkeena, ei täyttää toisessa olevaa tyhjyyttä. Huomatkaa myös Itkupillin mainio kommentti aiheeseen! 

Puutarhafilosofi sanoo paljon rakkaudesta, toivosta ja siitä, mitä “rakkaus” monelle on: 

Kyyninen ihminen taas elää ilman ymmärrystä historiasta ja ilman toivoa tulevasta- hänelle on olemassa vain nykyhetki joka määrittää hänen koko olemistaan. Sellaisen ihmisen rakkaus on modernia: odotettuja etuja, laskelmoitua mielihyvää, pinnallista kauneutta. Sellaisen rakkauden päätepisteestä löytyy yhteensopivat tuulipuvut, kivasti sisustettu asunto ja post coitum animal triste. Vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa. Sadut, joissa hyvyys oli kauneutta, unohtuvat ja tilalle tulevat tositarinat joissa rakkaus hiipuu kun maha kasvaa, hiukset harvenevat ja rypyt syventyvät. 

Erityisen hyvä oli “vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa”. Sitäkö kaipaamme, himoa tuntemattomilta ihmisiltä, jotta saisimme vahvistusta omasta vetovoimastamme, yleisestä hyväksyttävyydestämme naisina ja miehinä? Siitä, mitä Cosmo ja Sinkkuelämä kannustaa ihmisten irvikuvia olemaan? Aika säälittävää. Enkä voi väittää olevani täysin sellaisen yläpuolella.

Milan Kunderan teoksessa Identiteetti nainen kaipaa miesten katseita. Nainen kertoo miehelle, etteivät muut miehet enää käänny katsomaan häntä. Toivo siitä, että joku vielä haluaisi häntä. Tästä tulee kirjan kantava juoni. Sama teema toistuu mielestäni monissa elokuvissa ja kirjoissa, tässä se oli kiinnostavimmin kuvattu. Mitä muutakaan, kuin himon kohteena olemista tavoitellaan jossain Levottomissa jatko-osineen, tai nyt uusintana näkyvässä Vuoroin vieraissa -sarjassa 90-luvulta. Kaikki sellainen tuntuu minusta hyvin keskenkasvuiselta, ja surullista on, että himon ja narsismin alkeelliset tunteet halutaan pukea johonkin jaloon muotoon, “itsensä etsimiseen”. Vai onko juuri se ihmisyyttä? Vieteistä jalostetaan jotain korkeampaa?

Tunnen monta naista, jotka ovat vaihtaneet lennosta miestä ja selittäneet tekoaan erilleen kasvamisella, kyllästymisellä ja sillä, miten tuon uuden kanssa kaikki on niin helppoa.. ja muuta jalostettua himoa / tarvetta olla himon ja kiinnostuksen kohteena. Sen minä sanon, että se narsistinen tarve ei tule noista naisista katoamaan näissäkään liitoissa, vaan pian on Penankin kanssa lusikat jaossa ja naapurin Erkki on sittenkin Se Oikea. 

Eräs kahden miehen välissä ollut nainen esitti uhria ja näytti olevan kuin eksynyt pikkutyttö poikien keskellä, vaikka yritti kovasti selittää. Selittää, miten oli joutunut olemaan paljon yksin, vaikka oli aviomies ja miten tämä toinen mies antoi paljon enemmän huomiota ja aikaa. Aviomies ei enää ollut kiinnostava, ja pitemmät selittelyt paljastivat, ettei koskaan ollut oikeastaan ollutkaan, vaan kihloihin ja naimisiin mentiin, kun ei muutakaan keksitty. Suhteessa nainen oli kontrollifriikki, arki täyttyi pakollisista tekemisistä, kodin putsauksesta ja edustavista sukulaisvierailuista. Hän esitti itse parhaan kysymyksen tilanteeseensa “yksinkö olis pitänyt olla?”. Niinpä niin, ehkä se olisi ollut hänen tapauksessaan ihan suositeltavaa: oppia olemaan itsensä kanssa. Itsensä joutuu ennenpitkää kohtaamaan, tai sitä joutuu pakenemaan vuoteesta vuoteeseen. Itseään ei voi löytää ensimmäisen eikä toisen luota, pahoittelen. Tämä nainen oli uhrikertomuksensa mukaan “ajautunut” toisen miehen kainaloon, mutta mietinpä vain, kenen luo hän seuraavaksi ajautuu, kun miehen alkuhuuma ja kiinnostus hiipuu. Ei kai sitä yksin voi olla.