Olen ollut pari päivää hiljaa. Olen elänyt välillä. Olen nauttinut kesän lämmöstä. Siitä, miten toisenlaiseksi tunnelma muuttuu sään mukana.
Minulla on ollut hauskaa seuraa. Olen myös nauttinut yksinäisistä hetkistä. Niistä, jotka muistuttavat kuka minä olinkaan ja mikä minussa on muuttumatonta. Koska tuntuu, että minussa on pysyvää vain muutos, ainainen ailahtelevuus. Se, että en halua asettua tiettyihin uomiin. Jossain kommentissa sanoin, että ahdistun jos minut yritetään ahtaa johonkin rooliin, ja alan pyristellä irti. Jossain kirjassa joskus oli ajatus, että ystäviä tarvitaan vain peileiksi heijastamaan ja muistuttamaan entistä itseämme. Että muistaisimme. Mutta jos en halua muistaa joskus ollutta, vaan haluan olla alati muuttuva? Silloin kai täytyy vaihtaa peilejä. Kivat peilit voisin pitää, mutta ne, joista heijastuu kurttuinen ja vääristynyt naama, kaipaavat ainakin puhdistusta.
Säilyäkseen muuttumattomana tarvitsee melko paksun suojakilven kaikilta vaikutteilta. En halua sitä.
Eri ihmiset saavat minusta esiin erilaisia puolia. Jos en enää pidä jostakin ihmisestä, se lienee merkki muutoksesta ja siitä, etten pidä hänen seurassa itsestäni esiin nousevista puolista.
Hmm, lieneekö tämä sama teema toistuva näissä kirjoituksissa? Ehkä olen murrosvaiheessa. Uusiudun ja luon nahkaani monella tavalla.
Toisaalta haikailen usein mennyttä. Mennyttä itseäni. Mutta siihen ei ole paluuta. Eikä tämä tarkoita, että juuri nyt olisin erityisen onneton. Olen oikeastaan tosi onnellinen tällä hetkellä. Jotain runollista haikeutta vaan esiintyy aika-ajoin. Ehkä menneeseen palaamisen sijaan minusta on nousemassa jotain uutta. Jossain (taas yhtä pätevä lähde 
) kirjoitettiin, että paratiisi on olemassa vain sieltä karkoitetuille, muistoissa. Paratiisissa eläminen ei ole mahdollista. Niin totta. Kun oikein yritän, menneisyydestä nousee esiin myös ne ikävät, surulliset ja tylsät asiat. Mutta päällimmäisenä on se onnen tunne. Ehkä se tunne on parasta, mitä voin menneestä tavoittaa.
Ei liene hyvä kerätä ympärilleen vain kauniita heijastuksia itsestään. Siksi pidän myös absurdeista tilanteista, joihin näytän usein altistavan itseni. Uskaltaa hellittää totutusta, heittäytyä. Altistua. Jaloa valaistumista vai typerää toimintaa vailla itsesuojeluvaistoa? En tiedä.
–
Puutarhafilosofi kirjoitti käsityökulttuurin muuttumisesta. Nykyään on enemmän vapaa-aikaa, mutta silti ei ole aikaa. Kaiken täytyy olla tehokasta ja nopeaa. Näin blogimaailmaa seuraavana täytyy todeta, että käsityöt ovat kasvattaneet suosiotaan ja ovat jopa trendikkäitä. Mietin kuitenkin, tehäänkö niitäkin paetakseen itseään. Monella on tekemisissään suorituksen maku. Käsityöblogeja päivitetään ja salaisia askarteluyllätyksiä lähetetään lähes työkseen. Voisi kysyä, kenellä on aikaa? Monella on. Mutta ajan vajastaminen suorittamiseen ja protestanttisen työmoraalin lonkeroiden yltäminen vapaa-aikaan ja harrastuksiin on pelottavaa. Ei voi vain harrastella sillointällöin, vaan on tehtävä tulosta blogiin kuvattavaksi. Moni on joutunut yhteiskunnan kannalta tuottamattomaksi eli työttömäksi tai kotiäidiksi. Kun sitä kautta ei saa arvostusta, pitää jotenkin lunastaa asemansa. Miksi emme arvostaisi ihmistä sinänsä, vaan aina hänen suoritustensa kautta?
Ehkä tulkintani on kärjistetty ja joku ihan huvikseen ja harrastuksekseen käsityöblogia pitävä nauraa partaansa. Mutta näinkin sen voisi nähdä, ajan kuvana. Ehkä haluan tahallani aiheuttaa keskustelua 
Jaakko Heinimäki kirjoitti hyvin ihmisyyden arvostamisesta.
