Realiteetti: mietin aika hemmetin paljon omia mielenliikkeitäni.
Huomaan kirjoituksissani ristiriitaa. Liikun kahteen suuntaan. Toisaalta näytän haluavan vetää rajaa itseni ja itseeni kuulumattomien asioiden välille. Toisaalta haluan hälventää kaikki rajat ja olla auki.
Kun kirjoitan “maailmasta”, se tarkoittaa usein pahaa, ikäviä rakenteita, aikatauluja ja kiirettä, epäinhimillisyyttä, hyväksikäyttöä. Sellaisen haluaisin pitää ulkopuolella. Joistakin ihmissuhteista olen väläytellyt osia, ja kuulostan ilkeältä. Ja siltä, että kaikessa olisi kyse minusta.
Ajattelin tuota peilausvertausta uudelleen. Sitä, että ystävät heijastavat meitä ja muistuttavat, keitä olemme. Minä en halua muistella vanhoja, haluan luoda uusia muistoja. Kaikkien ihmisten seura ei ole hyväksi, vaan voi myrkyttää. En haluaisi olla ilkeä. Mutta haluanko altistua ihan kaikelle?
Mille haluan olla avoinna nyt?
Ehkä haluaisin antaa tilaisuuden “todelliselle itselleni”. Omat arvoni poikkeavat edellä luetelluista maailman rakenteista. Haluan löytää maailmasta muitakin asioita kuin nuo ikävät. Sisäisestä maailmastani en lödä paljoa, se täytyy myöntää. Siksi pitäisi laajentaa reviiriä ulospäin, mutta miksi ulkomaailma näyttäytyy uhkana? Olen luonteeltani auttavainen ja kuitenkin välittävä, mutta se on mennyt hyväksikäytön ja uupumisen puolelle. Niiltä haluaisin suojata itseäni. Ulkomaailmassa on kuitenkin paljon hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä minullekin oma paikka.
Pitäisi löytää jokin rakentava tapa osallistua tähän maailmaan. Ehdotuksia?
