Täytyi keksiä otsikkoon jokin kömpelö kielikuva. Haluan sillä sanoa, että hyvin monien ihmisten olemassaoloa määrittää jäykkä samana pysyminen. Muutos merkitsisi, että on joskus ollut väärässä. Omaa oikeassaolon linnaketta puolustetaan viimeiseen asti. Monille ihmisille keskustelu tarkoittaa sitä, että “vastustaja” yritetään saada vakuuttuneeksi puhujan näkökannan ylivertaisuudesta ja oikeellisuudesta. Minulle hyvä keskustelu sisältää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Mitä jäykkyydellä saavutetaan? Ainakin käsitys itsestä eheänä, muuttumattomana ja valmiina. Sillä saavutetaan turvaa. Minä en suostu olemaan valmis. Se olisi tylsää. En kokisi sitä mielekkääksi. Mutta minun kokemukseni, eivätkä muidenkaan kokemusmaailmat, kiinnosta päämäärätietoisia oikeassa olijoita. Heillä on putkinäkö. Tunnelin päässä näkyy vain yksi valo ja yksi oikea tapa elää.
Joustavuudella ja muiden tarinoihin eläytymällä voi nähdä enemmän. Ei ole mahdollista nähdä kaikkea eikä koskaan täysin eläytyä toisen asemaan. Mutta minusta sellaiseen pyrkiminen on rikkaampaa kuin yhteen pisteeseen tuijottaminen. Ehkä tämän tilan parempana pitäminen on se minun ainoa oikea tapa elää, ja tässä yritän vakuuttaa muut sen tavan oikeutuksesta. Puhuminen vain näyttää olevan suositumpaa kuin kuunteleminen.
Maailmalta voi sulkeutua tai sille voi olla auki. Ihminen voi matkustaa maailman ääriin ja tavata mahdottoman määrän ihmisiä, mutta jollei hänessä liikahda mikään, se lienee turhaa. Taidan itse olla maailmalle vähän raollaan. Tirkistelen maailmaa kynnykseltä. Luen kirjoja ja katson elokuvia, kuuntelen tarinoita. En taida uskaltaa syöksyä ulos ja riipiä sydäntäni ihan kokonaan auki. Koskaan. Aina hieman puoliteholla.
