Minun

Mietin tuota Anonyymiys -postausta kommentoidessani, että enhän minä paljasta paljoakaan itsestäni suoraan oikeassa elämässäkään. Kuinka moni voi olla avoin ja rehellinen elämässään? Ja pitäisikö ollakaan? Kai se on tervettä suojeluvaistoa. Jossain vaiheessa minulla ei ollut sellaista, koin maailman ilman suojakerroksia. Nykyään on toisin, ja ehkä hyvä niin. Mutta mihin sillä pyrin? Ehkä siihen, että saisin olla rauhassa, elää elämääni ilman että muut alkavat jaella neuvojaan ja päättämään puolestani. Kuinka monen ihmisen elämä kulkee normien mukaan, vai antavatko kaikki vain olettaa niin? Mitä ei erikseen mainita, on kuten “kaikilla muillakin”. Jos ihminen ei erikseen puhu poikkeavuuksistaan, hänen oletetaan olevan “kuin kaikki muutkin”. Ehkä ihmisen mieli toimii niin, on helpompaa käsitellä asioita yhtenä massana kuin miettiä erilaisia variaatioita. 

Haluan itsekin pitää yllä joitain illuusioita muista ihmisistä, ja siksi liika läheisyys pelottaa. Joutuu kohtaamaan asioita, joita ei mielellään kohtaisi lähipiirissään. Omaa pikkusieluisuuttani, mutta kai jokaisen sietokyvyllä jotkin rajat ovat.

Puutarhafilosofi miettii blogissaan aineellisesti yksinkertaista elämää ja kauneuden tavoittelun takana olevia tarpeita. Olen analysoinut tarkkaan, mitä meille syötettyjen, itsestään selvinä pidettyjen tarpeiden taustalla on. Välillä unohdan analyysit ja heittäydyn pinnalliseksi, takaisin “tähän maailmaan”, vaikka oma arvomaailmani ei siihen sovikaan. Täytyy kai saada yhteenkuuluvuudentunne jollakin tavalla.