Minun

Haluan sanoa parisuhteista muutaman sanan. Olen joskus entisessä elämässäni ollut voimakkaan symbioottisessa suhteessa, jossa toinen osapuoli piti minua oman minuutensa jatkeena, ei tuntevana ja tahtovana ihmisenä. Minä sallin sen. 

Tuosta suhteesta erottuani itsenäistyin ja kasvoin paljon. Aloin havaita ympäristöni ihmisten suhteita uudella tavalla, ja oman entisen suhteen näin ulkopuolelta. Minussa tapahtui suuri muutos. Aiemmin itsestään selvinä pitämäni ihmissuhdekuviot tulivat kyseenalaisiksi. 

Nyt elän tasa-arvoisessa suhteessa. Mieheni on maailman tasapainoisin tapaus, jonka kanssa on mahdollista molempien olla oma erillinen yksilönsä. Kaipa parisuhde on erilaisuuden hyväksymistä. Tai huono suhde, jossa on vallankäyttöä, on sitä ettei hyväksy mitään muuta kuin oman tapansa olla ja elää. Sellaista näkee paljon. “Minä olen oikeassa, kaikki muut ovat väärässä.” Omien asenteiden kyseenalaistamisen taito puuttuu. Puuttuu itsereflektion taito. Taito korjata omia ajatuksia ja tekemisen malleja. En tiedä, elänkö itsekin harhassa. Kun on vapaus olla mitä on, ei tarvitse muuttua. Mutta miksi pitäisi muuttua toisen pakottamana? Ehkä muutan itse itseäni jos haluan. Vapaus valita. Se on tärkeää. En tarvitse miestä isäkseni, minut on jo kerran yritetty kasvattaa. 

Usein näyttää siltä, että parisuhde kiteytyy valtataisteluun. Kumpi on oikeassa, kumpi elää oikein. Kumpi on parempi ihminen. Kumpi saa tahtonsa läpi. 

Monien naisten elämä näyttää täyttyvän siitä, millaiseksi koti sisustetaan, millaisia vaatteita heidän miestensä kuuluu käyttää ja ketä kutsutaan sunnuntaina kahville. Olen kai kummallinen naisolento, kun minulla ei ole tällaisia tarpeita. Nukkekoteja ja puettavia nukkeja saa lelukaupasta ja minä leikin mehukutsuni jo lapsena. Ihan riittävästi olen saanut hallita ympäristöäni. Enää ei tarvitse. 

Kummalliselta tuntuu se ajatus, että toinen ihminen voisi täyttää kaikki tarpeeni. Täyttää jonkin minussa olevan tyhjyyden. Siitä minun on itse kannettava vastuu. 

(Löysin aivan loistavan ajatuksen toisesta blogista tähän aiheeseen, jonka olisin toivonut olevan omani. Laitan sen tähän, jos saan luvan – Ja sainhan minä luvan. Kiitos Olematon ! ) 

Mutta lienee totta se, että vakka valitsee kantensa. Niin moni alistuu kontrolliin, tai tarvitsee toisen ihmisen oman valtansa alle. Ehkä omakin hauras minuuteni tarvitsi joskus arvostelijan sanomaan, miten tulee elää. Ehkä hänkin tarvitsi jonkun, jolle sanoa. Mutta tuolloin molemmissa ollut ihmisyys jäi kohtaamatta, se piiloutui valtataistelun alle.

edit: Ihan liikaa on ihmisillä myös olemisen malleja ja ihannekuvia, joita tavoitellessa tulee ohittaneeksi sen mitä jo on. Voimia haaskaantuu toisarvoisten seikkojen jahkailuun, ulkoisten asioiden vertailuun, kun olennaista olisi elää elämää. Eikä miettiä ja laskea ja kytätä, rakastaakohan tuo minua kun se unohti ystävänpäivän, harrastetaanko me keskimääräistä enemmän vai vähemmän seksiä, voiko juhannusta viettää eri paikoissa, ostetaanko uusi auto vai ei, mitähän naapurikin tästä ajattelee…